31.1.2016

MacRitchie Reservoir Treetop walk - Monkey attack!

Sunnuntai-aamuna lähdettiin tyttöjen kanssa reippailemaan.

MacRitchien luonnonpuistossa on vielä pieni pala alkuperäistä Singaporelaista viidakkoa jäljellä. Sinne on rakennettu polkuja, ja alue tarjoaa erinomaiset puitteet luonnossa reippailemiseen ja pienimuotoiseen eräretkeilyyn. Loistava tapa viettää sunnuntai-aamu, sekä meidän että kaikkien muidenkin paikallisten mielestä. Niin paljon siellä oli jo aamusta jengiä. 

Me valitsimme reitiksi 7 km pitkän Treetop Walkin. Sen huippukohta oli kymmenien metrien korkeudella oleva silta, josta oli hienot maisemat. Erinomainen paikka olla siis ottamatta kuvia maisemasta ja keskittyä kuvaamaan omaa hikistä pärstää! Mukana oli meitsi ja toinen suomalainen, kaksi alankomaalaista, saksalainen ja kanadalainen.



Matkalla oli paljon apinajuttuja. Oli kylttejä kieltämässä apinoiden syöttämistä ja oli puheita siitä, ettei apinoille saa hymyillä, koska ne kokevat hampaat uhkaavaksi. Kerrattiin kaikki tuntemamme apinalajit. Meidän mielestä apinat olivat silti hurjan söpöjä ja toivottiin bongaavamme niitä metsästä.

Sitten jouduimme apinahyökkäyksen kohteeksi.

Luonnonpuistossa oli lintutorni, jonka huipulle mekin viimeisillä voimillamme helteessä kivuttiin. Siellä oli apina. Tilanne oli aluksi hurjan hauska, otettiin eläimestä valokuvia ja teki mieli silittää.

Sitten joku alkoi rapistelemaan eväitään ja apina tuli liian lähelle. Se irvisti ja olisi halunnut meiltä ruokaa. Me laitoimme eväät pois ja siirryimme lintutornin toiselle puolelle. 

Apina seurasi meitä. Liian lähelle.

Lähdimme kipuamaan lintutornin portaita alas. Apina seurasi meitä tietenkin. Se roikkui meidän päiden yläpuolella portaikossa, edessä, takana ja yläpuolella, eikä tilanne ollut todellakaan hauska. Me kavuttiin portaita niin nopeasti kuin päästiin, mutta se oli nopeampi kuin me. 

Portaita oli ihan liian monessa kerroksessa. Apina seurasi meitä maahan asti ja pitkälle polkua pitkin viidakkoon. Se näytti vihaiselta.

Enää en pidä apinoista yhtä paljon.



Ja huolestuneille lukijoille tiedoksi: Tämän illan aion käyttää opiskellen. Opiskellen, en siis lomaillen. Opiskelu vaan on niin.. tavallista. Niin tavallista, että en mä halua mainita siitä mun jokaisessa kirjoittamassani tekstissä.

30.1.2016

When the dust has settled

Tänään on kulunut kaksi päivää siitä, kun päätin luovuttaa koodauskurssin ja tehdä vähemmän koulua tänä keväänä. 

Nyt tuntuu siltä, että voin taas hengittää. Puuh. Ihanaa aasialaista raikasta ilmaa!

Ja jos koskaan ikinä kadun tätä päätöstä, kaivan esille alla olevan kuvan muistuttamaan mua tästä hyvästä päätöksestä. Kuva on tuon kurssin ensimmäiseltä luennolta.


Lisäksi mulla on koulun kurssijärjestelmässä yli 200 lukematonta viestiä tuolta kurssilta. Mun puhelin piippaa joka kerta, kun se vastaanottaa uuden viestin. Luovuttamis-päätöksen jälkeen en enää säikähdä niitä piippauksia. Koska mä en enää pakota itseäni lukemaan niitä. 

Tässä elämässä mä olen ollut ihan liikaa stressaantunut, kiireinen ja kiukkuinen. Kiireisenä oleminen on oikeastaan vähän mainstream. Jengi käyttää kiirettä tekosyynä siihen, ettei tarvitse keskittyä vaikeisiin asioihin. Sori, ei mulla oo aikaa kuunnella sun murheita kun mulla on kato tätä kiirettä. Mä olen tehnyt tuota ihan liikaa.

Pahinta on se, kun kiireestä tulee kroonista. Silloin tuntee itsensä vähemmän arvokkaaksi, kun tekee vähemmän asioita. En halua joutua muistuttamaan itseäni näin usein niistä asioista, jotka on mulle oikeasti tärkeitä. Mä tykkään tuntea olevani tehokas ja saavani paljon asioita aikaan, mutta silti se ei ole kiire, joka tekee mut onnelliseksi.


Takaisin tämän tekstin pääpointtiin: Nyt on aikaa keskittyä olennaisuuksiin. 

Haluan sukeltaa.
Haluan lähteä vaeltamaan Indonesiaan.
Haluan tutustua Myanmarin temppeleihin.

Kaikkein eniten haluan viettää aikaa mun uusien kansainvälisten ystävien kanssa ja oppia heidän kulttuureistaan. Haluan oppia puhumaan entistä luontevammin englantia.

Nämä asiat on mun mielestä vähintäänkin yhtä arvokkaita kuin CS1020 Data Structures and Algorithms 1.

Näillä puheilla, eiköhän tämä luovuttamis-asia ole nyt loppuunkäsitelty.

P.s Tajusin vasta tätä tekstiä kirjoittaessa, että tästä onnellisuus-kiireellisyys-asiasta mulla on oikeastaan aika paljon mielipiteitä. Sain tänään kuitenkin kuulla, että tätä mun blogia oikeasti lukee oikeita ihmisiä, joten tuota aihetta käsittelevää tekstiä ei voi julkaista pelkkänä raakatekstinä tai tajunnanvirtana. Ehkä myöhemmin..

29.1.2016

Sentosa beach

Me mentiin rannalle Sentosan saarelle. Mukana oli suomalainen, tanskalainen, brittiläinen, australialainen, norjalainen ja unkarilainen. Suunnitelmana oli viettää koko päivä aamusta iltaan rannalla nauttien, rentoutuen ja lentopalloa pelaten (ja kaljaa juoden).

Alkoi sataa kaatamalla. Ukkosti. Lentopallo oli silti kivaa.

En voi vieläkään uskoa, että rannalla voi olla lämmintä vaikka sataa vettä. Oli oikeastaan aika tunnelmallista. En kyllä ihan vielä ymmärrä, miksi mennä rannalle sateenvarjon kanssa.





28.1.2016

Strugglin'


Oppitunnilla unohdin, mikä on kenoviiva englanniksi ja yritin viittoa sitä proffalle käsimerkein. Sain vastaukseksi "In this country we call it a slash". Facepalm.

Hetkeä myöhemmin samalla oppitunnilla pyysin apua ilmeisen tyhmään kysymykseen. Proffa tuli luokseni huolestuneen näköisenä, ja kysyi vakavana: "Saara, have you ever tried programming before?" Double-facepalm.
______

Olen ajautunut epätoivoon. Yksi koulukursseistani on aivan liian vaikea. Se on ohjelmointia (tietenkin).

Haluan luovuttaa.

Miten mä voin olla oppilaana ohjelmoinnin jatkokurssilla kun enhän mä osaa ohjelmoida? Mitä mä ylipäätään teen ohjelmoinnin kursseilla? Yäk. Mähän vihaan ohjelmointia. Vai vihaanko sittenkään? 

Kun mun tekee mieli luovuttaa, käytän aina kilauta äidille -oljenkortta. Se auttaa aina.

Tilanne on nyt kuitenkin sellainen, että äidin kanssa juttelun, sähköpostittelun Aallon vaihtokoordinaattorin ja useiden paniikkikeskustelujen Sporelaisten kaverien kanssa päätin jatkaa sitä kurssia. Mä jatkan tätä taistelua. 

Että hyvästi tämän kevään sukellusreissut, päivät rannalla, illanvietot muiden vaihtarien kanssa. Minä, upouusi kurssikirjani ja tietokoneeni vietetään koko kevät yhdessä, ainoana tavoitteena on saada tuosta kurssista arvosanaksi jotain muuta kuin FAIL.


EDIT: Luovutin sittenkin. En mä pystynyt.. Ei voi olla inhimillistä matkustaa Singaporeen asti sitä varten, että voi koodata ja istua kaikki päivät sisällä. 

Mä yritin. Tein ton kurssin ensimmäisen harkkakierroksen ensimmäistä tehtävää laskelman mukaan 15 tuntia. En saanut valmiiksi, vaikka yritin tosissani ja pyysin apua. 

Huomenna mä nukun pitkään, menen takaisin kirjakauppaan palauttamaan kurssikirjan ja lähden päiväksi rannalle. 

27.1.2016

Bintan Mountain (AND GRADUATION!!!!)

Bintanin reissun viimeisenä päivänä keksittiin kiivetä Bintanin vuorelle (370m merenpinnasta).


Matkalla opittua: älä koskaan aliarvioi "vain" 370 m korkeita nyppylöitä. Pienetkin nyppylät voivat osoittautua todella hikoiluttaviksi.

Vuoren rinne oli jyrkkä. Välillä kiivettiin nelinkontin ja välillä seinää pitkin köyden avulla. Syke oli ainakin 200. Valehtelematta paidoista väännettiin hikeä pois. Vettä oli onneksi riittävästi mukana.

Huipulla kävi onneksi miellyttävä tuulenvire ja eväät maistuivat kiipeilijöille. Tätä mä haluan tehdä enemmän!


Ps. Sain tänään Suomesta mailia, joka sanoi, että mä olen nyt tekniikan kandidaatti. 

Tuota mailia odottelin saapuvaksi jo eilen. Odotin niin paljon, että päivitin puhelimella sähköpostikansiota muutaman minuutin välein. Aloitin postilaatikon tarkkailemisen hyvissä ajoin, joskus aamuyöstä kolmelta suomen aikaa, ja iltapäivästä puhelimen akku loppui. Kun odotettua sähköpostia ei vielä illallakaan ollut tullut, olin jo luovuttanut toivosta. 

Tänään tuo maili siis onneksi tuli ja mä valmistuin vihdoinkin <3

26.1.2016

Bintan activities

Bintanilla ei varsinaisesti ollut turistisesonki. Taidettiin olla hotellissa ainoat asiakkaat ja rannallakaan ei varsinaiseseti ollut ruuhkaa. Paikalliset selittivät meille, että monsuunikautena Bintan ei ole niin upea. Monsuuni sekoittaa meriveden näkyvyyden huonoksi ja silloin ilmeisesti myös myrkylliset meduusat estävät vesiurheilun. 

Itselleni tämä ei-niin-upea Bintan näyttäytyi silti paratiisina. 

Oli valkoista hiekkaa, turkoosia vettä, aurinkoa ja rannalla myytäviä kookoksia. 

Oli rantabaari, jossa soitettiin ysärihittejä. Oli jalkapalloa ja rantalentistä.

Hiuksissa hiekkaa ja vain vähän palanut iho.

Oli naurua ja järkyttävä määrä selfieitä rannalla (ei tosin omassa kamerassa, ehkä joskus saan niitä nähdä itsekin). 

Hymyjä ja onnellisuutta.



Rantapäivän jälkeen lähdettiin ötökkäjahtiin!

Bintanin saarella on paljon mangrovemetsää, joista yhtä pääsee veneellä tutkimaan. Turisteja viedään viidakkoon joko päivällä tai yöllä: päiväsaikaan on mahdollista nähdä käärmeitä, apinoita ja lintuja, yöaikaan tulikärpäsiä (fire flies). 

Me halusimme mennä yöllä, se kuulosti jännittävämmältä.


Veneretki oli aavemainen. Viidakossa oli hiljaista ja pimeää. Ainoa valonlähde oli veneen vilkkuva varoitusvalo. Kun silmä tottui pimeään, alkoi lehviköstä näkyä välkehdintää. Tulikärpäsiä.

Me oltiin tietysti ihan fiiliksissä! Keikuttiin veneessä ja yritettiin saada niitä kiinni. Saatiinkin, ja sitten kaikki viisi yliopistokoulutettua aikuista keräännyttiin yhden ötökän ympärille ja oltiin äärettömän ylpeitä saaliista. 

Ajeltiin veneellä jokea ylöspäin, kunnes opas käski perämiestä kääntämään veneen. 
"We can't go there. Snakes are active at night time"

Sitten opas näytti käsillään, kuinka isoja käärmeitä mangrovemetsässä voi olla. Isoja, melkein yhtä isoja kuin kalasaaliit suomalaisen lastenlaulun mukaan. 


25.1.2016

Bintan people - kindest ever

Indonesiaa mainostetaan sanoilla relaxing, paradise, ja kind people. 

Paikkana Bintan oli todellakin rentouttava paratiisi. Se ei ollut meille kuitenkaan mikään yllätys. Täällä aasiassa vähän jokainen paikka on paratiisi. Lisäksi mikään ei ole rentouttavampaa kuin se, että saa paratiisissa viettää kokonaisen viikonlopun mitä parhaimman jengin kanssa. 

Pääsimme tutkimaan myös paikallisen väestön ystävällisyyttä, kun ystäväni Hanna kadotti matkan varrelle kalliin rannekellonsa.

Homma meni näin: Saavuimme Bintanin satamaan laivalla, ja sataman terminaalissa turvatarkastuksen yhteydessä ystäväni Anjan turvatarkasti erityisen mukava työntekijä. Satamasta oli vain parin kilometrin kävelymatka meidän hotellille, joten päätimme säästää rahoissa ja kävellä perille. Retkikuntamme herätti huomiota, koska eihän paratiisisaarella kukaan kävele minnekään. Eihän siellä ollut edes kävelyteitä ja sitä paitsi oli järkyttävän kuuma.


Jossain kohdassa matkaa meidät pysäytti auto. Turvatarkastaja, joka oli tarkastanut Anjan, halusi kyyditä meidät hotellille, koska hän asui siinä lähellä. Olimme jo aika nääntyneitä kävelystä, joten päätimme hypätä kyytiin. Ilmastoitu auto ja ilmainen kyyti tuntui todellakin mukavalta. Homma edelleen ok tässä kohdassa.


Hanna huomasi pian hotellille saavuttuaan, että hänen rannekellonsa oli kadonnut. Lähdin sitä Hannan avuksi etsimään. 

Taksikuskille asian selostaminen oli haastavaa. "We want to drive fast to the harbor and then slowly back. We have lost something"


Taksikuski oli mukava. Ajettiin hitaasti ja kiikaroitiin. Kaikki valkoiselta kellolta näyttävät oli roskia. Pimeä alkoi laskeutua. Kellon oli täytynyt tippua sataman työntekijän autoon.

Sataman henkilökunta oli ymmällään. Ei, kello ei kadonnut turvatarkastuksessa. Me etsimme täältä sellaista mukavaa miestä, jonka ulkonäköä emme muista, joka kyyditsi meidät kotiin. Hänen autoonsa unohtui jotakin. Ei, emme matkustaneet taksilla. Ei, emme muista tämän officerin vaatetuksen väriä. 

Yhtäkkiä Bintanin kaikilla turvatarkastustyöntekijöillä oli aikaa etsiä onnettoman turistin kelloa. Tarina oli oli liian moniulotteinen selitettäväksi englanti-viittomakieli -yhdistelmällä. Turvatarkastaja oli kuin kadonnut mielikuvitusystävä. Meidät käskettiin odottamaan seuraavan laivan saapumiseen saakka. Kuka ikinä tuo mielikuvitusystävä olisikaan, hän tulisi uudelleen töihin kolmen vartin kuluttua. 

Taksikuski jäi meidän kanssamme odottamaan seuraavaa lauttaa. Taksikuski vei meidät ulos pimeään kävelylle. Oli pimeää ja lämmintä, ja mereltä puhaltava tuuli teki kävelystä miellyttävän. Ei satanut, mutta taivaalla pilvien takana salamoi. Juttelimme Bintanin turismista, nousuvesistä ja siitä, mitä meidän kannattaisi suunnitella seuraavan päivän ohjelmaksi. Oli suuria ongelmia englannin ymmärtämisessä. Käytettiin viittomakieltä.

Kävelimme takaisin satamarakennukseen ja taksikuski katosi sisälle mitään sanomatta ostamaan meille pillimehuja. Keskusteluun liittyi taksikuskin kollega. Hänkin oli tullut paikalle kuuntelemaan tarinaa kadonneesta kellosta. 

Kun 45 minuuttia oli kulunut, Hanna lähti sisälle satamarakennukseen kysymään lisätietoja. Meidät otti vastaan koko sataman kaikki työntekijät. Yksi turvatarkastaja otti Hannan passin ja katosi jonnekin. Kaikki kuuntelivat Hannan tarinaa mielikuvitusystävästä, jota me etsimme. Kaikki kuuntelivat intensiivisesti vaikkei kukaan osannut englantia. Viittelöitiin ja tavattiin.

Meidät johdatettiin sataman takahuoneeseen, istutettiin sohville ja Hanna selitti koko tarinan vielä kerran. Samassa etsimämme turvatarkastaja tuli takaisin töihin ja oli vähintäänkin yllättyneen näköinen. Hanna selitti tilanteen vielä kerran, ja onneksi turvatarkastaja päästi meidät penkomaan hänen autoaan.

Seurasin Hannaa ja turvatarkastajaa parkkipaikalle kahden tyhjän pillimehun kanssa.
Minua ja pillimehuja puolestaan seurasi koko sataman kaikki muut työntekijät. 

Se oli outo tilanne. Minä ja Hanna konttasimme Indonesian maahantulotarkastajan henkilökohtaisen auton jalkatilaa ja koko sataman kaikki turvatarkastajat pälyilivät meidän takana taskulamppujen kanssa. Taksikuski seurasi tilannetta kauempaa pillimehujen kanssa. Kaikki toivoivat tälle tarinalle onnellista loppua.

Jännitystä ilmassa.


Tämä tarina päättyy kuitenkin antikliimaksiin: Kello ei ollut turvatarkastajan autossa. Sille Indonesia taisi olla too much to handle. 

21.1.2016

Pulau Bintan, Indonesia

Onks pakko lähtee paratiisisaarelle viikonlopuksi jos ei taho?

____

Se on kuulkaas nyt semmonen homma, että mä lähden tänään Bintanin saarelle Indonesiaan.

Tänään, kohta, siis about 5 min kuluttua!

Tän reissun onnistumienn ei todellakaan ollut itsestäänselvyys. Ei ollut pelkästään mutkia, vaan myös kaarteita, klotoideja ja kaikenmoisia risteys- ja liittymäratkasuja (heh, oon hauska.) Vuorotellen kaikki matkan jäsenet epäröivät lähtöä, kun tuntui, ettei mikään onnistunut.

Mutta tässä sitä nyt vaan ollaan, ihan kohta mennään :)

Ja onneksi kaikki jäsenet päättivät maksaa matkaliput, koska nyt ollaan enemmän kuin innoissaan! Aurinkokin paistaa, jesjee :)

Hello, nice to meet you

Täällä ollessa on päässyt esittelemään itsensä aika monta kertaa, ja yleensä keskustelut menevät aikalailla samalla kaavalla:

-Nimi
-Opiskeluala
-Kotimaa
-"Oh Finland, that's a nice country! How do you like Singapore?"

Ja sitten mä kerron niille Suomen -30 pakkasasteista ja siitä että päiväntasaajan lämpötilat tuntuu joskus aika lämpimiltä. Sitten me nauretaan asialle yhdessä ja keskustellaan sen toisen ihmisen kotimaasta ja nauretaan lisää.

Tänään mulla oli ensimmäinen kiinan tutorial, eli vapaamuotoinen pienryhmässä harjoittelu. Tutoriaalin aluksi kaikki ryhmän jäsenet kävivät tuon saman keskustelun tuutorin kanssa. Keskustelu ei mennytkään ihan tavallisella kaavalla:

"Oh Zaaarahh, that is quite a difficult name. Would you like to have a Chinese name?"

Tietysti halusin!! Täällä monilla aasialaisilla kavereilla on sekä englantilainen että aasialainen nimi. Musta käytäntö on aika outo, mutta se onkin otettu käyttöön kuulemma länsimaisia varten, joille kiinalaisten nimien opetteleminen on vaikeaa. Ja todellakin on. Täällä lapsille siis annetaan alunperin kiinalainen (tms aasialainen) nimi, joka on se virallinen ja se lukee passissa. Kun nämä lapset kasvavat, ja tajuavat, ettei kukaan muista tai ei osaa lausua heidän nimeään, he keksivät itse itselleen uuden englantilaisen nimen, ja alkavat käyttämään sitä. Eli Lín Nà:sta tulee Alicia ja niin edelleen.

Lausuin oman nimeni tuutorille monta kertaa sekä englantilaisittain että suomalaisittain lausuttuna. Opettaja pyöritti kynää kädessään, tuijotti kaukaisuuteen, ja sitten kirjoitti mulle uuden nimen. 

Se on seuraava:
萨拉
Että hauska tutustua vaan, mua voi jatkossa kutsua myös nimellä Sàlā!

20.1.2016

My home

Kutsun omaa huonettani nykyään kodikseni. Voisi jopa sanoa, että olen kotiutunut.

Enää helteessä nukkuminen ei aiheuta ongelmia. Nykyään katselen peittolakanaa hilpeydellä, ja pohdin, miksi ikinä pakkasin sen mukaan. Eipä ole ollut käyttöä. Peitto, Lol!  Petasin tänään sängyn näitä kuvia varten muodon vuoksi.

Ongelmia ei aiheuta myöskään se, että keittiöön tai vessaan mennessä tarvitsee muistaa pukea kengät jalkaan. Kun astun kämpän ovesta ulos, olen käytännössä ulkona, ja totta kai ulkona ollessa tarvitsee olla kengät jaloissa. 

Ongelmallista ei ole myöskään se, että naapurihuoneen kämppis tykkää kuunnella oopperaa. Se on ihan tunnelmallista. Joskus tykkään vastata oopperaan soittamalla suomipoppia, ja kuvittelen, että naapuritkin ymmärtävät sen sanat. Soitan kovaa, koska pitäähän mun esitellä heille suomalaista kulttuuria.

Kotiutumisen tunnistaa myös siitä, että myös täällä tarvitsee toisinaan siivota. Tänään oli sellainen päivä. Siivouspäivä. 

Ja koska tämä on ihan oikea koti, myös tämä huone räjähtää heti about kaksi sekuntia kuvan oton jälkeen sotkuiseksi ja siten entistä kodikkaammaksi.



19.1.2016

Tired of being constantly lost

Koulun kampus on massiivinen.

Se on levittäytynyt laajalle pinta-alalle ja kasvanut korkeutta paljon myös ylöspäin. Sokkelo. Pahinta kuitenkin on, että alue on pinnanmuodoiltaan todella vaihteleva, joten aluetta on todella hankalaa hahmottaa. Rakennuksia saman facultyn sisällä voi olla toistakymmentä, ja rakennusten välillä sukkuloidaan pieniä ja ahtaita käytäviä pitkin. Vierekkäisten rakennusten kerrokset eivät ole samassa korkeudessa, ja vaikka olisivatkin, niin niiden kerrosluvut eivät täsmää. On normaalia, että eri rakennuksia yhdistävän käytävän toisessa päässä on seitsemäs kerros ja toisessa päässä kolmas. Lisäksi kaikista kerroksista ei tietenkään ole pääsyä kaikkiin kerroksiin.

Tällä kampuksella perinteiseen karttaan voi luottaa ainoastaan, jos suunnistaa ulkona. Sisätiloissa suunnistaminen toimii ainoastaan yritys-erehdys-periaatteella, mikä aiheuttaa toisinaan pientä turhautumista. 2D-kartta ei riitä. Tarvitaan yksi dimensio lisää.

Koska mun kaikki moduulit ovat eri laitoksilla, olen joutunut tutustumaan neljän eri laitoksen tiloihin. Tämä eksyily on vienyt mut kuitenkin myös jännittäviin seikkailuihin. Olen vieraillut kylmälabrassa, nanotekniikan tiloissa ja aasialaisen kulttuurin tutkimuksen käytävällä. Kaikissa tiloissa on erilaiset tunnelmansa. En todellakaan ollut tervetullut kaikkiin tiloihin, varsinkaan kylmälabraan, jonne ajauduin lukitun oven läpi toisten opiskelijoiden vanavehdessä. He kun näyttivät siltä, että olisivat matkalla samalle luennolle kuin minäkin..

Vaikka olisi kiire, kampuksella ei voi myöskään juosta. Ei yleisen viihtyvyyden tai kulttuurierojen vuoksi, vaan siksi, että koko kampuksen kaikki pinnat on päällystetty erilaisilla kaakeleilla. Kun maa on märkä, täällä on yhtä liukasta kuin kotona talvella. Viime viikolla yksi kaveri liukastui kaakeleihin niin, että hänen poskeaan ja polviaan komistaa vieläkin pahat haavat.

Sitten kun siirtyminen sattuu juurikin päivän sadekuuron aikana ja on ehtinyt liukastella kampuksen läpi, tunkenut itsensä ihmismassan läpi täpötäyteen kampusbussiin, joka ei mene sittenkään väärään suuntaan, löytänyt tiensä perille oikeaan luentosaliin ja saanut istumapaikan, on aika onnitella itseään. Luennolle ehtiminen ei ole koskaan itsestäänselvyys. Lähden edelleen aamuisin koululle 1,5 tuntia ennen ensimmäisen luennon alkua, koska koskaan ei voi tietää, kuinka pahasti eksyy.

Sitten, kun on löytänyt itsensä perille, voi jälleen todeta, että tämä koulu on parasta, mitä mä tällä hetkellä tiedän.

Alla vielä todiste siitä, etten mä ole ainoa, joka täällä eksyilee. Noi ohjeet jouduin tänään googlata, että löytäisin perille ICuben auditorioon. ICube kuuluu tietotekniikan laitokseen, mutta polku sinne kulki kauppiksen läpi ja tämän oikopolun aikana joutui kulkemaan kolmessa eri kerroksessa.




18.1.2016

Pasir Ris Mangrove Boardwalk

Sunnuntaipäivän aktiviteetiksi valitsimme maan koillisosassa sijaitsevan luonnonpuiston. Paikalliset suosivat aluetta leirintäalueena, koska alueella on laajoja nurmikkoalueita kauniin rannan äärellä. Lisäksi alueella on kattavat fasiliteetit ruuanlaittoon ja peseytymiseen.

Meidän nelihenkisen retkikunnan suurin mielenkiinnon kohde oli pieni suomainen mangrovemetsä, jossa pääsi kulkemaan leveää laiturin tyylistä rakennelmaa pitkin. "Wheelchair accessible". 













16.1.2016

Passion fruit

Tänään opin, että passionhedelmä on raakana aivan liian hapanta.

Harmi, koska ostin niitä tarjouksesta hurjan vuoren. 

Visiting Spore Night Safari

Edellisestä reissusta Singaporeen on kulunut yli 15 vuotta, joten mun muistot Singaporesta on varsin rajalliset. Siksi olenkin aina extrasuperhyperiloinen, kun pääsee herkistelemään niitä ainokaisia muistoja. 

Yksi muistoista on legendaarinen Night Safari! Vierailimme siellä eilen.

Muistan sieltä lepakkotalon, jonne piti mennä kalterioven läpi - oli tallessa edelleen.
Sitten muistan myös matkamuistokaupasta ostetut mielettömän mageet t-paidat ja lippikset, joita käytettiin monta vuotta - ovat myynnissä edelleen.


Kuvia ei elukoista kauheasti ole, koska night safarilla oli nimensä mukaisesti pimeään ajankohtaan. 

Ilman kuviakin on kuitenkin täysin selvää, että reissu oli maailmankaikkeudenparhaudenhuipentuma. Safarilla oli hiljaista, maagista, mieletöntä ja hienoa. Teki mieli kiljua viidakossa onnea ja sitä kuinka parasta elämä just nyt on. Oikeasti olisinkin kiljunut, mutta kun matkaseura koostui täysin uusista kavereista, niin ei vielä halunnut paljastaa sitä, että oikeasti olen seinähullu. 

Olimme siellä melkein koko aukioloajan, alusta loppuu, mutta silti olisin halunnut jäädä pidemmäksi aikaa. 
Jos lippu tonne ei maksaisi niin paljoa, menisin sinne varmaan miljoona kertaa uudelleen. 





14.1.2016

Chinese for dummies please

Mulla on nyt takana kaksi kiinan oppituntia.

Ekalla tunnilla opeteltiin ääntämään erilaisia kirjaimia.

Tokan tunnin alussa piti avata oppikirjan ensimmäinen aukeema (seuraava kuva).

"Let's begin with an easy exercise. Just follow me"

Ja sitten koko luokka vaihtoi itsensä PingPong-vaihteelle ja alettiin vääntämään oppikirjan esipuhetta mandariiniksi. Eikä siis mitään hajua mitä toi tarkoittaa.



Opittiin myös muutamat ekat kiinalaiset merkit. Näitä merkkejä opetellaan tällä kurssilla yhteensä 180. Semisti hikoiluttaa jo nyt.






Ladies' night failure

Täällä on keskiviikkoisin Ladies' night. Se tarkoittaa, että koko valtakunnan kaikki alkoholinhimoiset naiset lähtevät keskustan baareihin juomaan ilmaisia drinkkejä. Monet baarit siis houkuttelevat keskiviikkoisin naisia ilmaisella sisäänpääsyllä ja ilmaisilla drinkeillä. 

Wait, what. Ilmaisia drinkkejä?

Ilmaisia drinkkejä! Suomessa tällainen ei todellakaan tulisi kuuloonkaan. Puhumattakaan tästä ihan hirveästä sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, johon en tässä kohtaa millään halua puuttua.

---

Myös mulla ja muilla vaihtareilla oli eilen tavoitteena lähteä kylille humputtelemaan ja juhlimaan keskiviikkoa. Minä ja kaksi uutta skandinaavista ystävääni oltiin päätetty lähteä turistikierrokselle ja syömään ChinaTowniin ja Marine Bayhin ennen baariin menemistä. Lähdettiin jo hyvissä ajoin liikkeelle ja käveltiin itsemme näännyksiin niin, että kun vihdoin pääsimme baarin ovelle, ei meitä enää huvittanukkaan mennä sisälle. Olo oli liian hikinen, liian väsynyt ja liian hyvinvoiva. Liian selvinpäin. 

Siispä lähdimme kukin omaan kotiin nukkumaan ajoissa. Niin ajoissa, että julkiset kulkivat vielä silloin. Enkä olisi voinut olla tyytyväisempi. Musta parhaat baari-illat ovat ne, jolloin päätetään olla menemättä baariin. 

Illan aikana nähtiin vihdoin myös Marine Bay Sandsin valoshow, joka esitetään joka ilta tiettyyn ajankohtaan. Show oli kaikkine valoineen ja musiikkeineen oikein vaikuttava!


13.1.2016

Should I just stop complaining, right?

Mä olen valittanut täällä olevasta kuumuudesta aika paljon. Oikeastaan vähän liikaakin, koska eihän auringosta pidä valittaa, ainakaan jos on suomalainen. Jokainen auringonsäde on tervetullut. Täällä sitä kuumuutta ei pääse kuitenkaan millään pakoon, eikä siihen auta vesipullot ja suojakertoimet. Välillä on vaan pakko päästä ilmastoituun tilaan vilvoittelemaan.

Eihän kukaan saunassakaan ole ikuisesti, kaikki tarviivat välillä vilvottelutauon, right?

Oon kuitenkin päättänyt nyt lopettaa valittamisen ja yritän jatkossa tulla paremmin kuumuuden kanssa toimeen.

Eilen nimittäin näin oikeesti kovan jäbän:





Toi jäbä leikkaa jalkapallokentän nurmikkoa siimaleikkurilla, päällään tollanen kaapu ja jätessäkki ja kumisaappaat???!?!!

Käyn täällä koulua minishortseissa ja topissa ja oleskelen ilmastoiduissa tiloissa tai vähintäänkin tuulettimen alla. Mulla ei ole siis mitään tietoa siitä, millaista on työskennellä oikeasti kuumassa.


12.1.2016

Embarrassment level: 100%

Täällä Sporessa professoreja kunnioitetaan vähän eri levelillä kuin kotona. Proffia kutsutaan proffiksi, heitä teititellään ja katsotaan ylöspäin. Opiskelijoille on kunnia, että he saavat osallistua tiettyjen proffien kursseille. Kursseille pääseminen ei ole itsestäänselvyys.

Proffat ovat siis arvojärjestyksessä vielä ylijumalistakin ylempänä.

Tänään oli mun toinen koulupäivä, ja päätin heti testata, miten ei kannata käyttäytyä. 

Mulla oli tänään kaksi luentoa peräkkäin, kahdenkymmenen minuutin välein, kampuksen vastakkaisissa kulmissa. Jo etukäteen tiesi, että yhtälö oli mahdoton, tulisin myöhästymään varmasti jälkimmäiseltä luennolta.

Täällä kampus on niin iso, ettei sitä kannata edes yrittää lähteä helteessä juoksemaan läpi. Shuttle bus kulkee about vartin välein, joten päätin odottaa sitä. Bussi tuli vartin päästä, ja oli täpötäynnä. (Ja täpötäynnä tarkoittaa oikeasti täynnä, niin paljon ettei ovetkaan mene kiinni eikä kaikkia matkustajia oteta mukaan pysäkeiltä)

Tiesin, että luennolle myöhässä meneminen on about pahin virhe ikinä, mutta menin silti. Mun takia opetus keskeytyy, kaikki keskittyvät odottamaan, että mä pääsen paikalleni istumaan. Sitten proffa lähtee kipuamaan luentosalin portaita mun luokseni ja tuo mulle erikseen luennolla jaetun printatun paperin. Sata silmäparia tuijottaa mua.

Meinasin kuolla häpeään jo tässä vaiheessa. Juon vettä (joka sekin muuten on laitonta täällä), laitan kaverille viestin, että löysin perille, ja syvennyn opetukseen. Taululla on kemiallisia kuvia, enkä todellakaan ymmärrä, miksi. Kurssin piti olla matematiikkaa. Ajattelen, että kemia liittyy siihen jotenkin, ja päätän jatkaa kuuntelemista.



Muutaman minuutin jälkeen kyllästyn kemiaan ja alan räpläämään saamiani paperisia luentokalvoja. Ensimmäisellä sivulla lukee jotain kemiallista. Tajuan olevani väärällä kurssilla, väärässä luentosalissa, väärään aikaan.


[Sensuuria]

Yritän minimoida vahingon. Voisin joko istua koko luennon loppuun ja lähteä luennolta coolisti muiden mukana pois. Tuntia oli siinä vaiheessa vielä yli tunti jäljellä. Googlasin oikean luokan numeron, se on vain muutaman sadan metrin päässä, joten ehtisin sinne vielä hyvin, jos heti lähtisin.

Nousin seisomaan ja lähdin kävelemään luentosalin ovelle. Koko luokka kohahti taas. Professori keskeytti opetuksensa ja kaikki taas katsoivat mua. En katsonut heitä vaan juoksin pois.

Todellakin toivon, ettei tuolla luennolla ollut ketään tuttua, joka huomasi mun pyrähdystäni. Selvisin oikeaan luentosaliin, keräsin rohkeutta salin ulkopuolella tosi pitkään, kävelin coolisti sisään, eikä kukaan noteerannut mua mitenkään. Jes. Tällaisista luennoista pidän enemmän.

Sen pituinen se.



11.1.2016

Studying makes me sticky

Mun elämä tuntuu ihan tahmeelta nykyään.

Iho on aurinkorasvasta ja hikoilusta tahmea, mun työpöytä on syödyistä hedelmistä tahmea ja mun sängyn patja on päällystetty maailman ällöttävimmällä muovilla - sekin on yllättäen tahmea. Ilmakin tuntuu olevan tahmeaa sateen jälkeen.

Pahinta tässä tahmeudessa on kuitenkin koulu, jonka aloitus on todellakin ollut aika tahmeaa.

Koulukurssit valittiin alustavasti jo hakuvaiheessa. Kurssien etsiminen kohdeyliopiston monimutkaisista portttaaleista oli todella vaikeaa, varsinkin, kun ei ollut tiettyä suuntaa tai erityisiä toiveita kursseista. Ainoana reunaehtona oli oman koulun ja vaihtokohteen sopimus, jonka mukaan 70% kursseista piti olla Faculty of Engineeringistä. Homman piti olla ihan ok.

Vasta myöhemmin tajusin, ettei Faculty of Engineeringillä ole tarjota mulle sopivia kursseja, koska olen jo käynyt sieltä melkein kaiken tarvittavan. Valitsin siis täysin höpöhöpökursseja ja toivoin, että yhtäkkiä ne kurssit muuttuisivat mulle hyödyllisiksi ja kiinnostaviksi. Meidän piti valita kursseja paljon, about 8, joista sitten meidät hyväksyttiin muutamiin. Mut hyväksyttiin kolmeen kurssiin, joista kerääntyvä opintopistemäärä on sellaisenaan ei ole riittävä.

Täällä koulussa on tänään ja huomenna kurssien add/drop-period, jonka aikana voi tietyin rajoituksin lisätä ja poistaa kursseja. Systeemi toimii periaatteessa hyvin, mutta koulu alkoi tänään ja joissain tapauksissa tieto hyväksytyistä kursseista tulee vasta loppuviikosta. Siis joissain tapauksissa jengi missaa kursseista viikon vain koulun hankalan systeemin takia.

Anyways, mulla kävi mäihä, koska mut hyväksyttiin molempiin lisäämiini kursseihin, ja sain tiedon niistä jo tänään. Pikkusia päällekäisyysongelmia enää, joista ei toivottavasti muodostu ongelmaa. Tänä keväänä suoritan seuraavat moduulit:

-PROGRAMMING METHODOLOGY 
-COMPUTER AIDED DATA ANALYSIS 
-INTERMODAL TRANSPORTATION OPERATIONS 
-CHINESE 1 

Kursseista tulee yhteensä 16 paikallista opintopistettä, jonka pitäisi olla about 24 suomalaista opintopistettä. Mä en ole koskaan opiskellut näin vähän. Pitää kuitenkin muistaa, että koulukurssien lisäksi mä opettelen koko ajan paikallista kulttuuria ja koitan saada mahdollisimman paljon kokemuksia myös kouluelämän ulkopuolelta. Lisäksi on tämä englanti-issue, kurssit ovat varmaan tuplavaikeita tällä Pingpong-englannilla.

Tänään oli ensimmäinen koulupäivä. Mä kävin yhdellä luennolla, johon mut oli jo ensimmäisellä kierroksella hyväksytty, mutta päätin sen kurssun kuitenkin dropata pois. Se oli liian monimutkaista ohjelmointia, differentiaaliyhtälöitä ja jotain virtaus-engineering-asiaa, eikä se kuulostanut siten mun elämälle kovin tärkeeltä kurssilta.

Luennon jälkeen satoi kaatamalla, ja vaikka kotiin oli vain 800m matka, päätin tulla bussilla. Menin tietysti väärälle puolelle katua, ja matka kotiin kesti täpötäydessä kampusbussissa kolme varttia. Valitsin tietysti sen bussin, joka kiertää koko kampuksen.

Tänään illalla oli vaihtareille Welcome Partyt, jossa paikalliset opiskelijajärjestöt esittäytyivät. Parituntinen meni oikein mukavasti!



10.1.2016

Visit to Pulau Ubin

Parasta täällä ovat olleet spontaanit ideat, jotka joku on heittänyt ilmoille ja sitten siitä innostuu muita samankaltaisia ihmisiä. Tähän mennessä spontaanit ideat toteutuvat, koska ihmisillä ei ole mitään muutakaan tekemistä. 

Voisi jopa sanoa, että elämä on aika huoletonta ja parasta just nyt.

Eilen teimme parinkymmenen vaihtarin kanssa retken Pulau Ubin -saarelle Singaporen ja Malesian rajalle. Saarelle mentiin kahdella MRT:llä (paikallinen metro), bussilla ja lautalla. Lautta näytti pieneltä sähköistetyltä kumiveneeltä, ja vartin matka maksoi 3 dollaria.

Saarta mainostetaan niille turisteille, jotka haluavat nähdä alkuperäistä Singaporea alkuasukkaineen ja hökkelimajoineen. Saarelta puuttui kaikki ylellisyydet, joten kontrasti mantereen yliteknologiaan oli suuri. Itse pidin paikasta paljon, se toi mieleen Thaimaan pikkukylät. Paratiisi.

Saaren ainoa aktiviteetti turisteille on pyöräily, ja palvelut oikeastaan rajoittuvatkin vain pariin pyörävuokraamoon ja kahvilaan. Meidän jengi vuokrasi maastofillarit, ja sitten vanhempi vaihtari lähti johdattamaan meitä ympäri saarta. 

Maasto oli mutkikasta ja jotkut ylämäet otti helteessä koville. Oltiin valeltu meihin monta kerrosta aurinkorasvaa, joten olo oli vähintäänkin tunkkainen. Aurinkorasvan avulla onneksi selvittiin ilman palamisia. Käytiin kahdessa kohteessa, ensin katsomassa Singaporen ja Malesian rajaa. Raja itsessään oli puinen rakennelma, jonka tärkein tehtävä ei ole pitää ihmisiä loitolla. Tärkein funktio on pitää elefantit ja muut villieläimet loitolla! Mä olisin mielelläni nähnyt villin elefantin uivan rajan ylitse. 


Toinen luontokohde oli lintutorni, josta näki pitkälle merelle ja viidakkoon. Siellä ei tosin voinut olla kauaa, helle suorassa paahteessa oli tukahduttavan kuuma!





Jossain kohtaa matkassa tapahtui eeppinen one man down - we missed the french guy, kun pitkän alamäen jälkeen uusi tuttavuus Triston, ranskasta tietenkin, hajotti pyöränsä. Pyörästä lähti iso osa irti. "I think that looks important" hän totesi maailman epäselvimmällä englannillaan, kun ketjuja pitävä osa lähti oikeasti kokonaan irti. Pyörästä tuli käyttökelvoton, the epic French guy lähti kävellen taluttamaan pyöräänsä yksin viidakkoon.

Triston kuitenkin löysi tiensä takaisin lautalle ja pois saaresta, vaikka aika pahasti epäilimmekin hänen suunnistustaitojaan. Itse pyöräilimme about kympin lenkin, joka tuntui helteen takia oikeesti ainakin viideltäkympiltä. 

Kokonaisuudessaan tämä retki oli tähän mennessä kaikkein hienoin kokemus! Eikä ees palettu auringossa, paitsi ihan vähän hartioista. 




8.1.2016

Let's go to maccau, he said, and just kept laughing

Englanti on ollut mulle aina vähän complicated issue. 

Ala-asteella se oli vain yksi aineista, joista pidin vähemmän kuin matikasta. 

Yläasteella mut laitettiin syventävän englannin kurssille, vaikka olin kielitaitoni kanssa tosi epävarma. Kerran opettaja tuli sanomaan mulle, että ainoa syy, miksei mua pudotettu takaisin normaaliin ryhmään oli se, että yritin niin kovasti. Yrittämisestä huolimatta joissakin esseissä oli jokaikisessä sanassa jotain korjattavaa.  

Lukiossa olin jo luopunut toivosta. En osannut, englanti ei kiinnostanut. Kuvittelin mulle sellaisen loppuelämän, jossa en tarvitse englantia. Ikinä. Ylppäreissä sain kuullunymmärtämisestä koulun huonoimmat pisteet ja ihmettelen vieläkin, mikä sai mut jatkamaan vielä kokeen jälkimmäiseen kirjalliseen osioon. 

Yliopistolla tilanne muuttui (ylläri), kun yhtäkkiä koulukurssit ja puolet koulukavereista ovat englanninkielisiä. Englannista tuli arkipäiväistä. Koululla tarjusin vihdoin, ettei tärkeintä ole täydellinen kielioppi tai ääntäminen, vaan se, että ihmiset ymmärtävät. Mitä enemmän olen jutellut ihmisten kanssa, sitä enemmän saan hyvää mieltä siitä, että mua ymmärretään. Ennen sporeen lähtöä tilanne oli siis hallinnassa. Mä ja englanti tullaan toimeen, vaikka tieteellisen tekstin lukeminen on multa edelleen tooosi hidasta, enkä todellakaan tajua läheskään kaikkea. 

Täällä Sporessa englanti on tietysti pääkieli. Olen saanut uusia kavereita maailman jokaisesta kolkasta, joten myös erilaisia murteita on paljon. Paikalliset puhuvat Singlishiä, joka on sekoitus englantia, kiinaa, malajia ja tamilia. Pahtinta on, että heillä tapa lausua sanoja on todella erilainen, joten välillä tuntuu, että olen palannut taas lähtöpisteeseen. Välillä tuntuu, etten taaskaan tajua mitään. 

Jotain muutosta omaan kielitaitoon on tapahtunut jo viikossa. Sanavarasto on laajentunut paljon ja englanti tuntuu muutenkin paljon varmemmalta. Aika paljon myös huomaan ajattelevani englanniksi.

Ongelmia on kuitenkin edelleen australialaisten kanssa, koska he puhuvat niin hullun nopeaa vauhtia. Helpoimpia taas ovat skandinaavit, koska he puhuvat samanlaisella puheen jaksotuksella. 

Tänään vaihtareille järjestettiin Heartland tour, joka oli johdatus singaporelaiseen elämään. Paikalla oli ainakin australialainen, kanadalainen, vietnamilainen ja kiinalainen. Ja arvatkaa, kenen kanssaan oli helpointa kommunikoida? Vietnamilaisen. Outoa :)


Heartland tour kesti koko päivän, mutta mulla oli aikaa olla sielllä vain kolme tuntia. Koko ajan kuitenkin käveltiin auringossa, ja mä sainkin ekat kokemukset auringonpistoksesta. Kamala olo.
Mulla oli kuitenkin syy lähteä sieltä ajoissa pois, koska mulle oli varattu iltapäiväksi ICA appointment. Se oli nopea toimitus, jossa multa kerättiin hullu määrä papereita liittyen maassaololupaan. 

Iltapäiväksi menin kotiin nukkumaan (ja juomaan vettä) ja parantelemaan auringonpistosta. 

Illlalla lähdettiin Rafflesin nurkille vielä yksille, ja sielläkin tajusin viettäväni aikaa varsin kansainvälisessä seurassa. Oli saksalaista, itävaltalaista ja australialaista. 


Kuppilasta muut lähtivät vielä jatkoille, mutta mä lähdin kotiin nukkumaan. Matkustin yön viimeisellä metrolla, ja mun piti vaihtaa linjaa. Chattasin puhelimella samaan aikaan, ja tietenkin menin väärään suuntaan. 
Onneksi täällä taksilla liikkuminen on halpaa ja taksin myös löytää helposti. Tällä kertaa taksikuski jopa puhui hyvää englantia, ja hän halusi opettaa mulle singlishiä. Siitä otsikko :) Maccau tarkoittaa syömistä singlishiksi. Juteltiin muutenkin kielistä paljon, ja taksikuskin ansiosta aloin tännekin englannista pohdiskelemaan. 





6.1.2016

Things I didn't know about S'pore

-Singaporelaiset rakennustyömiehet tekevät sateella töitä yhdellä kädellä. Toinen käsi pitää sateenvarjoa. 

-Singaporelaiset rakennustyömiehet myös lopettavat kovaääniset työtehtävänsä, jos läheltä kulkee ihmisiä. He pitävät siviilien kuulonsuojauksesta huolen, vaikka heillä itsellään ei ole koskaan kuulosuojaimia. 

-Singaporelaiset ovat muutenkin todella, TODELLA ystävällisiä. He ovat aina tarvittaessa valmiita auttamaan pulassa olevaa.

-Auttaminen on tosiaankin jees, mutta heidän englannin murteestaan on toisinaan todella vaikeaa saada selvää. Vaikka joskus he joutuvat toistamaan monta kertaa, silti todellakin arvostan heidän tahtoaan yrittää.

-Erilainen murre johtuu pitkälti siitä, etten osaa edes alkeita yhdestäkään paikallisten äidinkielestä. En edes tiedä, minkä kielen kirjaimia kaikki kylteissä ja opasteissa olevat merkit ovat. On kiinaa, japania, swahilia, hindua, bambua.. Näistä pitäisi kysyä kyllä joltakin. 

-Opasteista tuli mieleen MRT (paikallinen metro). Durianin (hedelmä) vieminen MRThen on kielletty sen voimakkaan hajun vuoksi.

-Täällä on myös muita hassuja kieltomerkkejä. Esimerkiksi seuraavat kyltit, joissa varoitetaan ovien avautumisesta ulospäin. Täällä kaikki ovet aukeavat sisällepäin. 

-

Loppuun liitän vielä randomn kuvan eiliseltä illalliselta. Söimme jälkkäriksi perinteisiä Singaporelaisia jälkiruokia, jotka ovat basically hyytelöä ja jäähilettä, jotain hedelmää ja koristettu maissilla ja pavuilla. Nams.. 

The purpose of being here: unknown (?)

Mä tulin Singaporeen opiskelemaan. Korkealle rankattuun yliopistoon, opiskelemaan mun mielestä kiinnostavia asioita. Päätin vakaasti olla juhlimatta, käymättä vaihtareille suunnitelluissa riennoissa, reissaamatta viikonloppuisin. Mulla oli tarkoituksena opiskella paljon ja saada tänä keväänä paljon asioita aikaseksi. Mä en tullut Singaporeen hankkimaan satoja uusia kavereita enkä testaamaan mun turnauskestävyyttä.

Mun mielestä mä olin kokenut jo ihan tarpeeksi opiskelijarientoja.

Sitten mä tapasin mun uudet vaihtarikaverit. And they are a-m-a-z-i-n-g.

Sain kavereita jokaiselta mantereelta ja jokaiselta tieteenalalta. Mä haluan oppia tuntemaan niiden kaikkien kulttuureista ja kokea niiden kanssa paljon tänä vaihtarikeväänä.

Ehkä en sittenkään opiskele tänä keväänä liikaa. Mä ehdin opiskella liikaa sitten kotona. Liikaa opiskelu on oikeastaan se mun juttu. Oon hyvä ottamaan omaan kalenteriini liikaa asioita. Tänä keväänä en kuitenkaan ota kalenteriin liikaa kursseja, vaan aion nauttia tästä kokemuksesta. Haluan ottaa tästä mahdollisimman paljon irti ja kokea uusia juttuja.

Tänään päivän ohjelmassa oli (Linkin tilinpäätöksen lisäksi) orientaatiota ja ostoskeskusreissu uusien kaverien kanssa. Se oli kivaa.

Maistoin myös ensimmäistä kertaa duriania. Se on kummallista settiä.


"Show me your durian face"

4.1.2016

My new home or just another hotel room?

Uusiin asuntoihin muuttamista oli odotettu pitkään. Meillä oli vain vähän tietoa tulevista kodeista, eikä esimerkiksi solujen suuruudesta tai koosta muutenkaan ollut mitään tietoa. Aamupäivällä hotellista ulos checkaamisen jälkeen käytiin vanhoilla kotikulmilla Larangissa vielä aamiaisella/lounaalla. Mä söin lihapuuron, joka oli kyllä tosi pahaa.. Ei tarvitse maistaa uudelleen.


Puoliltapäivin hukutimme itsemme aurinkorasvaan ja lähdettiin kauheassa kuumuudessa raahaamaan matkalaukkuja kaupungin toiselle puolelle kampusalueelle. Tänään oli ensimmäinen aurinkoinen (ja kauhean kuuma) päivä, jolloin aurinkorasva tuli todellakin tarpeeseen. 

PUUH.


Tämä asuntola, Prince George's Park Residence, on todellakin kuninkaallinen. Mun mielestä aivan törkeän hieno, siisti, ja kaikki odotukset ylittävä. On siistiä, pihalla pyörii puutarhureita, löytyy minimarket, kahvila, kanttiini, kuntosali, työskentelyhuoneita ja urheilukenttiä. Tällä omalla huoneella on kokoa about 10m2, ja vaikkei siinä olekaan ilmastointia, tässä pärjää varmasti oikein hyvin katossa olevan puhaltimen ansiosta. 

Alkuillasta lähdettiin IKEAan seikkailemaan ja ostamaan jotain tarpeellisuuksia, joiden turvin varmasti täällä pärjää :) Ikeassa myös syötiin legendaarisia lihapullia (joita mainostettiin "meat balls with pasta is a traditional Swedish dish"). Tuli kodikas olo, ihan kuin oltasiin tultu takasin Scandinaviaan! 

Seuraavassa kuvassa on mun iltapala. Se on Dragon Fruit. 



3.1.2016

Where am I?!

Tokan päivän missionina oli löytää mulle ja Hannalle bussikortit ja ostaa prepaid-liittymät. Eka tavote täytettiin, toka jätettiin bonukseksi huomiselle. Me saatiin prepaidien ostamisesta hirvittävän iso ongelma, vaikka kaikki markkinoilla olevat on kuitenkin kuulemma hyviä ja kyse ei ole kuin parin kympin ostoksesta, ainakin näin alkuun. Me kilpailutettiin eri liittymiä monta tuntia ja hajottiin liittymiin totaalisesti.

Pyörittiin keskustassa ja oltiin turisteja. Koko ajan hoettiin toisillemme siitä, kuinka siistiä meidän elämä on just nyt ja kuinka kaunista ja lämmintä täällä on. Fiilis on todellakin erittäin positiivinen. 

Huomenna muutetaan hotellista pois meidän uusiin asuntoihin. Sitäkin odotan innolla, koska todellakin haluan päästä jo laittamaan uutta kotia kuntoon ja opettelemaan uusia kotikulmia. Tosi kuluttavaa olla koko ajan eksyksissä, varsinkin tällä suuntavaistolla.