31.3.2016

ÄITI (ja reissumiehiä)

Äiti tuli työmatkalle Singaporeen ja mä muutin sen seuraksi hotelliin.

Meillä on täällä ihan hienot oltavat. Hotellihuoneen sängystä näkee Merlion-patsaan ja aamupalalla on tarjolla ainakin kymmentä erilaista muffinssia. Huoneen ilmastointi, pehmeä sänky ja allasosasto ovat vähintäänkin ylellisiä.

Tätä kirjoittaessa mulla on eväänä Starbucksin smoothie ja suomalaisia herkkuja. Kyllä oli salmiakkia kaivattu!

Sain tuliaisiksi Suomesta myös ruisleipää. Alla olevassa kuvassa minä ja kolme pakettia Reissumiehiä ollaan hotellin respassa kysymässä paikkaa pakastimesta. Onnistui, ja samalla respan täti nimesi Reissumiehet uudelleen.

Täällä heitä voi kutsua Baageleiksi. 

Kansainvälistä.

 

29.3.2016

Story of my language studies - VIDEO

Olipa kerran opiskelija, joka tykkäsi matikasta. Sitten sille sanottiin koulussa, että pitäis opiskella vapaavalintaisia opintoja. 

Saksaa, se ajatteli, koska sitten voisi puhua matikasta myös saksalaisten kanssa. 

Se ei tykännyt ja lopetti saksan opiskelun yhden kurssin jälkeen. 

Se ajatteli, että espanja olisi helpompaa. Virhe. Se sai huonoimman arvosanan ja lopetti senkin kesken. 

Sitten se opiskeli yhden kurssin venäjää, sai siitäkin ykkösen ja lopetti senkin. 

Se ei tainnut olla erityisen välkky opiskelija. Se lähti vaihtoon aasiaan, jossa on tunnetusti orjapiiskuri-tyylinen opiskelutahti. Se ajatteli, että josko sitä opettelisi kiinaa siellä puhumaan. 

Kiinakin osoittautui aika vaikeaksi. Ei riittänyt opetella lausumaan ja kirjoittamaan, vaan piti opetella myös täysin uusi kirjoitusjärjestelmä, eri viivojen ja hutasujen kirjotusjärjestys ja eri merkkien historia. Opiskelutahti on suunnilleen samaa kuin kotimaan opiskelutahti pikakelauksella.

No se opiskelija, joka ei ollut kovin lahjakas kielissä, yritti parhaansa. YrittiYrittiYritti, mutta siltikin luennoilla on niin vaikeaa, että naurattaa. Sanakokeissa naurattaa ja välikokeessa nauratti. Niissä papereissa olisi voinut lukea ihan mitä vaan, kun ei siitä saanut mitään selvää. 

Sillä kurssilla oli ryhmätyö. Tehtävänantona oli tehdä video, jossa haastatellaan natiivipuhujaa. Neljän vaihto-oppilaan kopla löi viisaat päät yhteen ja sai kahden ja puolen minuutin videolle mahdutettua sekä vessahuumoria että #yolo-parran. 

Ja ne opiskelijat olivat ihan äärettömän ylpeitä hengentuotoksestaan.


#YOLO

28.3.2016

Me, thief?

Opiskelin eilen koko päivän asuntolan yleisissä tiloissa. Olin onnekas, koska olin löytänyt ilmastoidusta huoneesta kokonaisen pöydän itselleni.

Pöytä oli ollut ainoa vapaana oleva, mutta se oli lastattu täyteen epämääräistä roinaa. Oli kyniä, kirjoja, sekalaisia papereita ja tyhjiä vesipulloja, ja kaikki se tavara näytti olevan ilman omistajaa. Muistan nähneeni sen tavaravuoren siinä myös edellisenä päivänä, kun olin silloinkin samassa huoneessa lukemassa. 

Koko työpäivän aikana kukaan ei tullut hakemaan tavaroitaan tai osoittanut niiden kuuluvan jollekulle. Kun alkuillasta olin valmis lukujen kanssa ja pakkasin tavaroita, huomasin tavaroiden joukossa muutamia kolikoita. Tutkailin niitä kaverin kanssa, ja todettiin olevan Singaporen valuuttaa. 

Mitään miettimättä laitoin kolikot taskuun. 

Viereisestä pöydästä kuului murinaa ja paikallinen opiskelija kysyi multa maailman vihaisimmalla ilmeellä, että otinko oikeasti noin vaan pöydällä olleet kolikot. Että miten mä kehtaan. Joo, otin. 

Selvisi, että se koko tavarapino kuului sille viereisen pöydän opiskelijalle. Ja että on ihan normaalia säilyttää omaisuuttaan päiväkausia löytötavaraläjän näköisesti.

Hävetti.

Vasta myöhemmin tuli mieleen, että maassa, jossa on normaalia varata pöytä jättämällä siihen lompakko tai puhelin, kolikoiden varastaminen on oikeastaan tosi paha juttu. En edes halua tietää, millainen rangaistus mulle oikeasti kuuluisi noiden yhteensä ~euron arvoisten kolikoiden varastamisesta..!


P.s Kuvituskuva ei liity tapaukseen, vaan se on muisto Indonesiasta. 500 rupialla sai yhden karkin ostettua. Yhden.

27.3.2016

The most important life lessons I've learnt

Mulla oli eilen kakka päivä. Vitkuttelin iltaan saakka (taas) koulutöiden kanssa, rypesin siinä laiskuudessa ihan liian pitkään ennen kuin tajusin, mistä se laiskuus johtui.

Olin unohtanut lenkkeillä tarpeeksi.

Mikään ei ole yhtä hyvä motivaatiobuusti. Siinä hölkötellessäni ihailin Singaporen valoja ja ihmettelin mun elämää. Hassu elämä, miten mä muka päädyin tänne toiselle puolelle maapalloa. Pohdin syvällisiä, ja sen itsetutkiskelun jälkimainingeissa mä pystyn ihan kivikovaan vakuuttamaan mun kahdenkymmenenkolmen ikävuoden kokemuksella seuraavat asiat:

1) Omassa elämässä saa ja pitää unelmoida ihan mistä itte haluaa. Koska se on oma elämä eikä kenenkään muun. JA
2) Ihan mitä vaan unelmia voi saavuttaa, kun tarpeeks jaksaa nähdä vaivaa.

Jatkoin pohdiskelua ja onnistuin paikallistamaan ne hetket, kun mä noi asiat tajusin. Haluan jakaa ne teidänkin kanssa:

1)

Oli alkuvuosi 2012, olin parhaan kaverin kanssa viettämässä rentoa viikonloppua ja makoiltiin mun sängyllä. Mä makasin kaverin maha tyynynä ja tuijoteltiin kattoa kohti nostettuja varpaita.

Maalailtiin pilvilinnoja ja pohdittiin, että mitähän me haluttais meidän elämillämme tehdä. Mulla oli fuksivuosi puolivälissä ja kaveri oli valmistumassa lukiosta. En tiedä, muistaako hän tätä stooria ihan samalla tavalla, mutta mun elämässä toi pimeä ja laiska makoiluhetki oli se piste, jossa tajusin, että kun oikeen tarkkaan miettii, mä voin tehdä tällä mun elämällä just mitä mä haluan.

Ja siinä, kaiken kääriytymisen ja rentoutumisen lopputuloksena, hyvänolon puuskassa se kaveri sanoi, että se haluaa muuttaa ulkomaille. Ja sitten mä sanoin yhtään mitään miettimättä, että joo, sitten sun pitää tehdä niin. Ja heti perään lisäsin, että mä haluan mennä armeijaan.

En ollut koskaan ennen ajatellut edes koko armeijan suorittamista, vaan se ajatus syntyi täysin harkitsematta. Kuitenkin siitä hetkestä alkaen se tuntui maailman parhaalta idealta. Kipitin siitä meidän kääriytymishetkestä yläkertaan, sanoin äidille, että mä haluan armeijaan, äiti sanoi, että okei, ja kipitin takasin alakertaan jatkamaan kääriytymistä. Jännitti ja olin innoissani. Seuraavana päivänä hakemus palvelukseen oli lähetetty, ja se paperi on kyllä ollut mun elämän yksi käänteentekevimmistä papereista.

2)

Mun elämän toisiksi tärkein hetki oli viime syksynä. Se hetki alkoi Keilaniemestä ja jatkui Otaniemen urheilukentän katsomon alle, jossa oli rantamaratonin maaliviiva. En ollut kertonut monille treenaavani maratonille, koska mä en koskaan uskonut, että pääsen maaliin. Vasta vikalla kilometrillä mä pystyin uskomaan itsekin sen unelman toteutumiseen.

Maratonin viimeinen kilometri opetti mulle ihan kauheasti. Opin, että jos mä haluan tarpeeksi, mä voin saavuttaa ihan mitä tahansa. Niiden unelmien saavuttaminen saattaa vaatia ihan rutosti duunia, kipeitä lihaksia, itkua ja epätoivoa. Jos ne unelmat on tarpeeksi tärkeitä, ei niiden lihaksien kipeydellä tai itkettyjen kyyneleiden määrällä ole mitään väliä, koska se unelma on kaiken sen tuskan arvoista.

Mun mielestä välillä pitää olla ihan kamalaa. Tarttee poistua mukavuusalueelta voidakseen palata sinne takaisin kellimään. Vikan kilometrin aikana mä juoksin, itkin ja juoksin lisää, muistan laulaneeni Diandran päästä mut pois ja pyyhin itkua paidan hihaan. Muistan päässä kohisseen yleisön kannustuksen, maalialueen juontajan höpötyksen, järkyttävän ison kivun ja väsymyksen. (Siinä tilanteessa oli suurta urheilun huumaa, ja musta tuntui maailman parhaalta juoksijalta, vaikka tosiasiassa mä taisin olla maalissa joku viidessadas. Eikä sillä tuloksella ollut mitään väliä, koska siellä maalissa mä olin oman elämäni kultamitalisti.)

Maalissa koin valtavan unelmien-saavuttamisesta-seuraavan-onnellisuusryöppy-fiiliksen. Muistan sen vieläkin niin vahvana, etten mä halua koskaan luovuttaa, kun kyseessä on mulle tärkeä unelma. Siitä ajatuksesta mä haluan pitää kii.

(Ja tolle kuvassa mua halanneelle parhaalle kaverille: Ihan mahtavaa, kun säkin lähdit toteuttamaan sitä, mistä haaveilit, ja muutit ulkomaille. Ja kiitos kun tulit takas ja halasit mua maalissa.)
__

Lenkin jälkeen oli taas motivaatiota istua alas ja opiskella (aamuviiteen saakka, hups.). Mä tykkään siitä, se on mun yksi intohimoista, vaikka välillä kiukuttaakin.

Ja oikeastaan, kun ihan tarkkaan miettii, se kiukuttelukin on ihan okei.

26.3.2016

Introduction to Diving

Ai mitä siellä sukellusmatkalla oikein tapahtuu?

Siellä härvätään varusteiden kanssa ja tsekataan moneen kertaan, että kaikki varmasti toimivat.

Siellä kuunnellaan Dive Masterin ohjeistusta ja toimintasuunnitelmaa veden pohjassa. Näistä asioista pitää aina keskustella etukäteen, kun veden alla kommunikointi on vaan käsimerkkien varassa.



Siellä otetaan selfieitä ja grillaudutaan auringossa. Ennen jokaista sukellusta vähän jänskättää!




Siellä nautitaan maisemista. (Välihuomio: en ole muokannut yhdenkään reissukuvan värejä kirkkaammiksi. Siellä oli ihan oikeasti noin värikästä, ihan ku olis koko maailmaan vedetty joku filtteri päälle..!) 

Sukelluksen jälkeen asiaankuuluvat palautumis-kokikset rantabaarissa ja lokikirjojen täyttöä. Ei oo vaikeaa saada lokikirjan rivejä täyteen kun jokaiselta pulikoinnilta on niiiin paljon raportoitavaa!

25.3.2016

DivingDivingDivingDiving+NightDiving

Otsikossa oli lueteltuna jokainen Gilin sukellus.

Oonkohan tarpeeksi edellisissä teksteissä riveillä ja rivien väleissä kertonut, kuinka into piukassa me tuolla oltiin?

Mä en vaan vieläkään voi ymmärtää miten mikään tällä maapallolla voi olla noin kaunista. Menee ihan heittämällä mun top1-luontokohteisiin ( tiedän, että olin vannonut ikuista rakkautta Suomen luontoa kohtaan, mutta näin nyt vaan pääsi käymään.)

Siellä veden pohjassa elo on vaan niin maagista. Koko ajan riittää katseltavaa, ja jos ei tarvitsis huolehtia regulaattorin kautta hengittämisestä, mä toljottasin sinne pohjaan koko ajan suu auki. Noi korallit, noi kalat, noi maailman kauneimmat ja värikkäimmät otukset, joiden valtakunnassa meillä on kunnia vierailla.

Se jatkuva pohjassa oleva kuhina, joka väpättää veden virtauksen mukana niin rauhalliseen tahtiin, että on vaikeaa uskoa, mitä kaikkia pahuuksia sen veden pinnan yläpuolella tapahtuu. Ja samalla kauhistuttaa ajatella, kuinka vaarassa ne meidänkin vierailemat vedenalaiset kohteet on.

Korallien ja kalojen lisäksi oli sitten vielä ne kilpikonnat. Ihanat, ihanat kilpparit, joita mä olisin voinut tuijottaa koko sukellusajan paikallaan vaan niiden vieressä kelluen. En vaan unohda sitä hetkeä, kun ekan kerran Dive Master näytti käsillään kilpikonna-merkin, ja osoitti kaukaisuuteen. Pikkuhiljaa itsekin hahmotti kilpparin siluetin, sitten toisen ja yhteensä sukelluksien aikana nähtiin useita kymmeniä. Ne oli isoja, isoimmat ihan varmasti meidän itsemme kokoisia, niin rauhallisia ja viisaan näköisiä, että helppo uskoa niiden olevan yli satavuotiaita (kuulemma ovat).

Tähän loppuun vielä kertomus näistä tämän tekstin kuvista. Mulla ei ole sukellukseen soveltuvaa kameraa, ja vuokrakameran löytäminen osoittautui tosi haastavaksi. Mulle valokuvat on kuitenkin tosi tärkeitä. Sukelluskeskuksella pistin hankala asiakas -vaihteen päälle ja käytin kaikki suostuttelukeinot meidän Dive Masteriin, jotta hän ottaisi muutaman kuvan meidän sukelluksesta henkilökohtaisella kamerallaan.

Ja ottihan hän. Sukelluksen jälkeen hänen kamerassa oli satoja kuvia meidän ihmisten räpylöistä, takapuolista ja sinisestä vedestä. Olin vissiin unohtanut sanoa, että omaa pärstää näkee ihan tarpeeksi muutenkin, mutta niitä kaloja ja koralleja olisi kiva muistella myöhemminkin. Onneksi sain kuitenkin nämä neljä tämän tekstin kuvaa.

Sukelluksella oli kuitenkin mukana myös itävaltalainen pariskunta, jolla oli kamera mukana. He olivat mukavia ja lupasivat lähettää mulle joitakin kuvia oman reissunsa päätyttyä. Vannotin heitä lähettämään, mutta jotenkin jäi kuitenkin fiilis, etten mä tule niitä saamaan. Vaikka kirjoitin heille muistiin kolme vaihtoehtoista sähköpostiosoitetta ihan varmuuden vuoksi.

24.3.2016

Wrapping theory

Olen miettinyt, mitä yhtä yksittäistä asiaa kaipaan eniten Suomesta. Näitä pohtiessani, olen luonut uuden teorian. Kutsun sitä kääriytymisteoriaksi.

Olen huomannut, että mulla on välillä ihan valtava tarve kääriytyä johonkin. Silloin tällöin jonkun kainaloon, välillä jäätelöpurkin ympärille, yleensä vain peiton sisään pehmeään ja sopivan lämpimään. Hyvässä tapauksessa kääriytyminen tapahtuu viinilasi kourassa ja parhaassa tapauksessa sinne kääreen sisälle saa nukahtaa (ja siis ei sen viinin takia, vaan ihan vaan sen rentoutumisen takia).

Tärkeää on päästä niin keskelle omaa mukavuusaluetta, että vaikka kurottaisi, ei ylety mihinkään epämukavaan. Tarttee olla kaukosäädin, ettei tarvitse nousta vaihtamaan kanavaa, ja tarttee olla pimeä valaistus, ettei muista omia sheivaamattomia säärikarvoja. Tarttee olla puhelin jossain käden ulottuvilla, että kun iskee tarve lukea WhatsApp sadannen kerran kääriytymisprosessin aikana, sen voi hoitaa niin huomaamattomasti, ettei ehdi edes murehtia sitä, että pitäisi vähentää puhelimen näpräämistä. Tärkeintä on kuitenkin se itse kääriytyminen.

Mun teorian mukaan kääriytyminen on ihan samanlainen perustarve kuin syöminen ja nukkuminen. Hetken pärjää ilman, mutta pidemmän päälle oma suorituskyky laskee. 

Tämä Singaporen helle on sinällään ihan kivaa, kun ei tartte paljoa paleltumisen takia kääriytyä. Kuitenkin se perimmäinen kääriytymistarve on edelleen olemassa. Kääriytyminen Singaporessa ei ole helppoa. Tulee lämpöhalvaus.

Jos on elämästään 95% viettänyt villasukat jalassa, miten voi yhtäkkiä oppia elämään minishortseissa? Mitä jos tykkää yleensä nukkua kahden peiton alla, mutta täällä on niin kuuma, että on pakko nukkua alasti niin leveässä x-asennossa, ettei vahingossakaan edes yksikään varvas tai sormi koske vieruskavereitaan? Mitä jos välillä tekee mieli ylipäätään pukeutua, jos ei jaksa aina olla pikkupikkuvaatteissa ja haluaisi pukeutua pieruverkkareihin ja isoimpaan mahdolliseen villapaitaan?



Sanon seuraavaksi pahan asian. Älkää pliis tuomitko.

Tämä krooninen helle on tosi raivostuttavaa. Mulla on ikävä kylmään. Mulla on ikävä paleltuneita varpaita bussipysäkillä ja huuruisia silmäripsiä lenkin jälkeen. Mulla on ikävä mun talvijuoksuhousuja ja Kuoma-kenkiä. Musta tuntuu, että mulla on ikävä jopa mun suksia, vaikka mä en edes tykkää hiihdosta.

Sitä kylmyys-fiilistä mulla on ikävä. Niin paljon, että oikeesti tyhjennän kohta meidän jääkaapin sisällön keittiön pöydälle ja menen sinne jääkaappiin itse asumaan. Ironista kyllä, mä haluan toisaalta myös pukeutua villapaitaan ja villahousuihin ja villasukkiin ja kääriytyä maailman paksuimpaan villapeittoon ja juoda niin kuumaa teetä, että se polttaa joka siemauksella kielen. Mä tarvitsen lämpötila-asteikon molemmat ääripäät takaisin mun elämään. 

!!!!

Jääkaapissa asuminen olisi aikamoista. Voisi tutkia sitä valon syttymistä ja sammuista. Se on se ikuinen kysymys filosofian tunneilta. Oikeastaan jääkaappi on varsinainen suomalaisen ilmaston simulaattori. Oven avatessa jääkaapin valo syttyy muutamaksi hetkeksi ja sitten olisi taas loppu vuorokaudesta sysipimeää.

Eikä just tällä hetkellä mun helteessä sulaneet aivot pysty ajattelemaan mitään ihananpaa kuin sitä pimeyttä ja viileyttä.

Tän postauksen kuvituksena Indonesiasta kerääntyneet kääriytymiskuvat. (Jos kattoo tarkkaan, ton kanan sisällä on kaksi tipua kääriytyneenä.)

Ainiin, ja on tänään kuulemma joku pääsiäispyhäkin. Täällä se ei arjessa juurikaan näy, mutta hyvät pääsiäiset teille! Toivottavasti teillä on nyt pyhinä aikaa rentoutua ja kääriytyä tai olla kääriytymättä just silleen, kun teistä parhaalta tuntuu.

<3

23.3.2016

Gili Air

Meidän tämän sukellusloman matkakohde oli varattu vain ja ainoastaan kilpikonnan kuvat silmissä. Pakko. Nähdä. Kilpikonnia. Piste.

Gili-saaret on kolme pientä läiskää suuremman Lombok-saaren tuntumassa. Indonesiassa, päiväntasaajan eteläpuolella. Saarien halkaisija on muutaman kilometrin, eli pienistä saarista on kyse. Saarista suurinta, Trawagania, mainostetaan bilesaareksi, joka herää henkiin joka yö. Saarella ei ole enää paikallisia asukkaita, vaan turismi on ottanut vallan. Sitä seuraava saari on nimeltään Meno, jota mainostetaan häämatkalaisille, ja kolmas saari, Air, oli näiden yhdistelmä.

Koska ei oltu häämatkalla, ja Trawaganin kaltainen turistirysä oltiin koettu jo Phi Phi-saarella Thaimaassa, me suunnattiin Airille.

Nyt ei varsinaisesti ollut turistisesonki. Vietettiin illat rantakuppiloissa löhöten, ja oltiin usein ainoat asiakkaat. Live-esiintyjät pelkästään meitä varten, ihan kiva. Päiväsajat vietettiin tiiviisti sukelluskeskuksella, jossa ei myöskään ollut liikaa tungosta, joten saatiin nauttia saaresta ihan rauhassa. 

Ja se rauhallisuus oli ihan parasta. Vietettiin aika just silleen, kun itsejämme kuulostelemalla tuntui parhaalta, ja tehtiin aina just sen mukaan. 

Yhtenä iltana melkein tilattiin ravintolassa toiset annokset jälkiruokaa, koska ensimmäinen ei ollutkaan sitä, mitä piti.

Toisena päivänä skipattiin päivän kuumimmat tunnit sisällä ilmastoidussa tilassa nukkumassa päiväunia, koska tuntui siltä. Jonkun mielestä se on ajan haaskausta, mutta kun me asutaan tropiikissa, ei meidän tarvitse olla ulkona nauttimassa jokaisesta sekunnista hellettä. Ei ollut paineita suorittaa lomailua. 


Itsejemme kuulosteleminen johti siihen, että vietettiin kaikki mahdollinen aika veden pinnan alla. Sukellusretkien suhteen ei pihtailtu, vaan käytiin niin monella sukelluksella, kuin ajan puitteissa ehdittiin. Piti vuokrata fillarit, jotta ehdittiin saaren toiselle puolelle sukelluskeskuksen toiselle toimipisteelle. Pohdittiin elämää eteenpäin, ja tajuttiin, ettei ihan muutamaan vuoteen varmaankaan tule uutta mahdollisuutta sukeltaa noin hienossa paikassa. Piti ottaa sukelluksista kaikki irti.

Mun hiukset eivät kerenneet kuivumaan kertaakaan tolla saarella.



Tajuan tätä kirjoittaessa, ettei me käyty kertaakaan ottamassa aurinkoa. Se tarkoittaa, että loma oli just meidän näköinen. Mun matkaseuran iho palaa pelkästä auringon ajattelemisesta, enkä itsekään varsinaisesti ole mikään auringonpalvoja. Aurinkorasvan tuntuma iholla on ällöttävän nihkeä ja sitäpaitsi rannalla makoilu on äärettömän tylsää. Siksipä kaikki sukellukselta liikenevä aika vietettiin pyöräilemällä saarta ympäri ja tutustumassa paikallisten asukkaiden eloon.

Airilla asuu vielä jonkin verran paikallisia. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kaduilla vilisi lapsia ja kanoja, hotellin takana oli lehmiä lieassa ja saareen kulki päivittäin myös julkista liikennettä. Paikallisten asukkaiden läsnäolo teki saaresta vieläkin täydellisemmän. Ton saaren paratiisi ei ollut mikään muovinen kulissi vaan ihan oikeasti oikea paratiisi, jossa jotkut ihmiset asuvat ja elävät koko elämänsä. (Yksi heistä oli meidän sukelluskamu, Hendra, ja hänen paikallistuntemuksensa pinnan alla oli todella hämmästyttävä.)



Toi ylläoleva kuva otettiin meidän pyöräretkeltä. Kuvan oton jälkeen yritin jotain tosi hienoa turistiposeerausta ja vedin tohon veteen turvalleni. Jatkoin fillarointia läpimärkänä, mutta se oli oikeastaan pelkästään hyvä juttu - niin kuuma siellä oli. 

P.s Musta tuntuu edelleen, etten osaa enää pukea sanoiksi kaikkia matkalla koettuja fiiliksiä. Netissä tuli onneksi vastaan tälle probleemalle diagnoosi:
"Traveling - it leaves you speechless, then turns you into a storyteller" -Ibn Battuta

Ehkä ne tarinat pukevat itse itsensä sanoiksi myöhemmin.

Travel is the only thing you buy that makes you richer

Tekee mieli avautua:

Palasin lomalta takaisin pöytäkoneen ääreen ja avasin bloggerin ei-mobiiliversion. Järkytyksekseni näen, että tätä blogia on klikattu ihan hurjan monta kertaa. Lisäksi oon saanut tosi monelta kannustavia ja kehuvia kommentteja ja pyyntöä kirjoittaa lisää. Varmasti kirjotan, tää on musta tosi kivaa.

Mua samalla kuitenkin myös huimaa.

Ongelma on, että tästä hurjasta yleisöryntäyksestä on tullut pikkusen paineita. En mä voi enää kirjoittaa tänne tajunnanvirtana raakatekstiä, jossa on koko kattaus kirjoitus- ja ajatusvirheitä. Mitä jos te saatte tietää, etten mä osaa pilkuttaa enkä yhdyssanoja? Sitäpaitsi kuinka pysyvällä leimalla mut nämä ajatukset nyt muhun leimataan?

Mä olin ala-asteella aina se, joka kiemurteli penkissä naama punasena kun ope luki mun ainekirjotuksia ääneen. Kaikkien tekstit luettiin vuorotellen, mutta oma teksti kuulosti aina ihan toopelta. Mulla on nyt tämän blogin kanssa vähän sama fiilis. Tajuan nyt, että varmaan tämän ujouden takia tän sivuston nimeksi alunperinkin valikoitui Raakatekstiä. Helpompaa sanoa julkaisevansa pelkkiä luonnoksia.

"Taas se Saara siellä vaan lomailee. Kehtaaki leveillä tolleen. Pitää olla tosi täynnä itteään kun luulee et joitakuita kiinnostaa lukea sen tekstejä. Keskittyis vaan kouluun kun siitä valtio sille maksaa."

Toinen pulma on tän blogin asiasisältö. Mistä mä muka tiedän, mitä te haluatte lukea? Mitä jos mulla ei aina ole koomisia tarinoita kerrottavana? Ei suurelle yleisölle voi kertoa, että oli muuten tänään aika p**** päivä. Pitääkö mun alkaa sensuroimaan mun ajatuksia niin, että ne ovat yleisesti enemmän hyväksyttävämpiä? Onks mun pakko rajoittaa tätä mun vallitsevaa sydänsilmäemoji-fiilistä, vaikka en oikeasti ole vieläkään päässyt edellisten tekstien yltiökiitollisuus-puuskasta ylitse? 

Kaikkein pahinta: Onks pakko rajoittaa kursiivin käyttöä vaiks mä tykkään siitä niin paljon?

Nyt seuraa ilmoitusluontoinen asia: Raakatekstiä pysyy jatkossakin raakatekstinä, eikä mitään 2.0-versiota tule. Mä teen totta kai parhaani, mutta ei tästä sivustosta tule koskaan täydellistä. Lupaan, että tän blogin riveiltä löytyy jatkossakin kaikki mahdolliset kielioppivirheet. Että älkää nyt odottako mitään liikoja. 

Noin. Nyt se on sanottu. Huh.
_____

Oikeastaan mun ei pitänyt tässä tekstissä purkaa ajatuksia lukijakunnasta. Piti puhua rahasta.


Tämän tekstin otsikko ei ole omaa tuotantoani. Törmäsin siihen joskus netissä, ja se on jäänyt mieleen pyörimään. Mun mielestä se on täysin oikeassa. En halua jakaa numeerisia arvoja tämän vaihtoajan budjetista, mutta toki reissut on siellä merkittävänä menoeränä. On anomattakin selvää, että jos muutaman viikon välein käy ulkomailla, tarttee matkustaa aikamoisen rajoitetulla budjetilla. 

Matkoilla kerättyjen seikkailujen ja muistojen arvoa ei mitata rahassa. Mun mielestä niiden onnistumista mitataan naurettuina tunteina, opittuina asioina, hämmästyneinä ilmeinä, kokemuksina ja aurinkorasvan kulutuksena. Ja uusina ystävinä. Lombokissa meillä oli kunnia tutustua muutamaan uuteen pikkukaveriin, ja tässä on heistä yksi: 













Reissatessa rahalla pihtailu johtaa usein entistä kiinnostavampiin matkakohteisiin. Ja sekös kelpaa.

Mun mielestä on ihan OK syödä vain paikoissa, joissa astiat on eriparisia ja joissa tarjoilija joutuu kääntämään pöytäliinasta puhtaan puolen esiin. Tai jossa ei ole pöytäliinaa ollenkaan. On ihan OK kävellä pääkadulta syrjään sinne, missä paikallisetkin syövät ja majoittuvat. On OK odottaa julkista liikennettä ja matkustaa paikallisten kanssa, vaikka silloin saattaa joutua istumaan lattialla. Kuten matkaseurani sanoi, "Who wants to sit on a seat anyway?"

On myös ihan OK majoittua paikkaan, joka oli nettivaraus-sivustolla halvin, jossa huoneen ulko-ovi näyttää vaatekaapilta, sängyn patjasta on pudonnut puolet jousista ja lavuaari tippuu syliin. Ei haittaa, vaikka sängyn jakaisi torakan kanssa. Välillä sähkönjakelu pätkii niin, että kattovalo muistuttaa diskovaloa. Ei tällaisilla asioilla ole väliä, jos säästetyllä rahalla voi kustantaa matkan seuraavaan seikkailuun. 

(Ja onhan se nyt ihan mahdottoman hauskaa, kun hotellihuoneen lavuaari (jonka hanasta ei muuten tullut vettä) kaatuu jalustaltaan lattialle pelkästä nojauksesta. Niin hauskaa, että sille on ihan OK huutonauraa ainakin päivän HIIT-treenin verran)


Otsikon sanoman voi ymmärtää myös toisella tavalla: Heikon kurssin vuoksi matkustamalla Indonesiaan myös opiskelijalla on mahdollisuus olla multimiljonääri. (Miljoona = n. 70 euroa)

22.3.2016

Another jungle experience

Tapahtui tänään Lombokin viidakossa:

"Want to go there?", meidän matkaopas kysyi, ja osoitti kallion sisälle johtavaan tunneliin. Tunneliin johti pieni mutta vuolas joki, jota pitkin johdetaan talousvesi alajuoksun asukkaille.

Tietysti haluttiin. Mitä muutakaan me voitaisiin haluta kuin mennä pimeään ja ahtaaseen talousvesitunneliin seikkailemaan..!!

Kaivettiin puhelimesta taskulamput ja lähdettiin hapuilemaan. Vettä oli korkeintaan puoleen sääreen, ja kylmä vuoristovesi teki jaloille mukavaa. Kivaa päästä hetkeksi hellettä pakoon.

Tunnelin pohja oli välistä huonossa kunnossa ja välillä sai varoa päätä. Muutamassa kohdassa heräteltiin kiukkusia lepakoita.

Meille ei koskaan selvinnyt, oliko tunnelissa seikkailu osa normaalia päiväretkeä, mutta kivaa se oli. Ei oltu maan sisällä kauaa, korkeintaan vartti, mutta oli kivaa nähdä päivänvaloa sen jälkeen.

21.3.2016

Lombok got me like

Koska kaikkien sukelluksien jälkeen ei saatu mennä suoraan lentokoneeseen painejuttujen takia, oli kind of pakko lintsata koulusta useampi päivä. Hups.
Tänään seilattiin Gililtä pois ja jatkettiin seikkailua Lombokissa (joka on ihan Balin vieressä, mutta paljon tuntemattomampi saari).
Tämä paineiden tasaus on oikein mukavaa puuhaa.

P.s En valinnut kypärän väriä itse. Ja toi käsihomma on paikallinen sukellusmerkki ja veden alla sillä tarkoitetaan yleisesti ylistyssanoja kaikelle siistille

20.3.2016

Greetings from Gili

Gilillä on edelleen aurinkoista. (Ilman lämpötila on muuten +32 ja vesi 18 metrin syvyydessä on +29). On niin lämmintä, että sukeltaessakaan ei tarvitse märkäpukua.

Vielä viidennenkin sukelluksen jälkeen ajatus siitä, että mä oon nyt sukeltanut kilpparien kanssa, aiheuttaa edelleen rytmihäiriöitä. 

Ainiin, sukellusjuttujen lisäksi opin tänään, että suomenkielinen sanonta "olla kuin paita ja peppu" ei oikein taivu englanniksi.

To be like a shirt and ass with somebody..? Hmm.

Hahaha.

18.3.2016

Right now

Tossa alhaalla on kuva siitä, mitä mä näen just tällä hetkellä.

Ollaan löhötty samassa rantakuppilassa auringon laskemisesta asti. Makoillaan yhdessä isossa aurinkotuolissa ja tarjoilija on käynyt silloin tällöin kysymässä, haluttaisko me lisää ruokaa tai pannukakkuja. Ei kiitos, meillä on kaikki hyvin.

Viimeiset pari viikkoa Singaporessa oli koulun puolesta ihan kamalia ja tultiin tänne univelkaisina ja stressaantuneina. Kaikki pahat fiilikset haihtui täällä hetkessä. Olo on niin rentoutumut, että voisin ilmoittautua zen-jumalan apupojaksi.

Tosta kuvasta ei näe, kuinka kaunista täällä Gilillä on. Ehdottomasti tämä on kaikkein paratiisen kaikista niistä paratiiseistä, joissa mä olen käynyt. Kuvasta ei näe turkoosia vettä, hiekkarantaa, paikallisten ystävällisyyttä eikä taivaalla välillä välähtäviä salamoita. Ei kadulla poukkoilevia kanoja eikä hevosia, jotka ovat tämän saaren ainoa liikennemuoto. Ei hyvää seuraa eikä hyvää ruokaa. Tämä kuva ei myöskään välitä meren liplatuksen rauhoittavaa ääntä eikä jossain kaukana soitettavaa musiikkia.

Tuon kuvan lampun takana käytiin sukeltamassa tänään. Sen paikan nimi on Turtle Heaven. Me bongattiin kilpikonnia. (!!!!!!!!). Se on ollu mun suurin haave siitä saakka, kun kuulin, että se on ylipäätään mahdollista. Ensimmäisen turtlen bongattua oli vaikeaa hengittää tasaisesti ja teki mieli itkeä onnesta.

I'm done. Mun elämä saavutti sillä sekunnilla kliimaksinsa ja musta tuntuu, ettei mikään ei voi enää olla enää hienonpaa. Mä olen ihan äärimmäisen kiitollinen. Tiedän olevani niin onnekas, että tulkaa hakemaan pois vaan. On varmasti jo jonkun toisen vuoro.

Pakko lisätä tähän väliin, että oon myös kiitollinen teiltä saamista kommenteista. Jaoin linkin tänne muutama päivä sitten ja kieltämättä jännitti saada palautetta. Oon ihan valtavan iloinen jos saan jaettua tän avulla teille edes pikkiriikkisen viihdettä ja ehkä vähän matkakuumettakin. 
---
Yksi kuva rantabaarin myrskylyhdystä ei todellakaan riitä kertomaan tästä reissusta. Ei hätää, on mulla muitakin fotoja albumissa odottamassa. Näytän niitä meille myöhemmin, koska toivon, että niiden välityksellä tekin voisitte päästä vähän lähemmäs tätä zen-oloa.

Gili calling

Tämän tekstin julkaisun aikaan olen matkalla Gili-saarille Indonesiaan. Viisi päivää sukeltamista ja patikoimista.

Ei mulla muuta!

17.3.2016

Myanmar 4/4 - Yangon

Yangonissa koettiin ihmeellinen junamatka, kun päätettiin matkustaa koko kierros paikallisella kehäradalla (circular railway).

Kolmen tunnin kierros maksoi noin neljä senttiä (tällaiset hinnat myös Suomeen kiitos). Matkan varrelta oli kivaa katsella maisemia. Juna kulki niin hitaasti, että pystyttiin helposti pälyilemään riittävällä tarkkuudella paikallista elämää.

Kuitenkin maisemia mielenkiintoisempaa oli seurata, mitä junassa sisällä tapahtui. Junassa ei ollut mitään paikkalippuja, eikä oikeastaan penkkejäkään, joten vaunun keskiosaan sai mahdutettua kaikenlaista.

Juna lastattiin lähtöasemalla täyteen kukkia. Kivaa, ajateltiin, koska ne olivat nättejä. Me ei silloin tiedetty tarkasti, oliko junan pääasiallinen tarkoitus toimia paikallisten vai turistien liikuttajana, joten ajateltiin jopa, että ne olivat vaunussa miellyttämässä meitä turisteja.

Heti pääteaseman jälkeen vaunuun lastattiin saavillinen kanoja. Kanat oli jaloistaan sidottu ja selvästi jollain huumattuja, mutta kuitenkin elossa. Ahdistavaa.

Kanojen ja kukkien määränpää saavutettiin, mutta pian sen jälkeen kyytiin saapui erilaisia (koiranruoka)säkkejä. Niillä ei ollut omistajaa, vaan joku heitti ne kyytiin ja muutaman aseman päässä ne haettiin pois.
Katseltiin touhua huvittuneena ja ihailtiin maaseudun riisipeltoja, kunnes eräällä asemalla meidän selkiin tultiin koputtamaan.

Huonekaluja, kuinkas muutenkaan. Vaunuun lastattiin kaksi kaappia ja matka jatkui taas normaalisti. Paikalliset nauroivat meille kun me naurettiin huonekaluille.

     

Kehäradan ulkolaidalla oltiin jo tosi maaseudulla. Pohdittiin, miltä riisipellot näyttävät ja ihmeteltiin paikallisten hökkeliasuntoja. Huonekalut pääsivät turvallisesti perille ja me luulimme paluumatkan olevan rauhallinen.

Tietty oltiin väärässä! Yhdellä asemalla vaunun ovista heitettiin sisään erilaisia nyssäköitä täynnä erilaisia kasviksia ja salaatteja. Kaupungissa oli ilmeisesti toripäivä. Farmarit hyppäsivät itsekin vaunuun ja asettelivat nyssäköitään matkustajien jalkotiloihin ja syleihin. Yhtäkkiä koko vaunun lattiatila oli täynnä ruokaa.

Vähän erilaiset hygieniamääräykset elintarvikkeiden suhteen kuin Suomessa!



15.3.2016

Myanmar 3/4 - Bagan




Myanmarissa seikkailu jatkui Mandalaystä Baganiin. Matka taitettiin jokea pitkin kymmenen tunnin päiväristeilyllä. Me vietettiin koko päivä laivan kannella fleece-peittoihin kääriytyneinä bambutuoleissa köllötellen ja vuorotellen nukuttiin, syötiin ja opiskeltiin. Itse olin ladannut puhelimeen muutaman luennon ääniraidan ja sain koulua siten ihan tehokkaasti eteenpäin - nykyaikaa!

















Baganin satamassa piti maksaa kaupunkiin sisäänpääsymaksu. Maksaminen kismitti silloin, koska sitä ei oltu huomioitu budjetissa, mutta heti kaupungin sisäpuolella sen merkityksen ymmärsi.

Koko kaupunki oli yksi valtava ulkoilmamuseo.

Kaupungin siluetti oli täynnä pagodoita. Pagoda tarkoittaa buddhalaistemppeliä, joka on rakennettu tornimaiseksi tai pyramidin muotoon. Rakennuksissa oli sisällä buddhia. Käyttökelposta sisätilaa niissä oli vain vähän, joten pagodat toimii lähinnä muistomerkkeinä.

Pagodoita oli niin paljon, ettei niiden määrää voinut siluetista laskea. Mulle ne näyttäytyivät kuin rikkaruohoina, jotka kasvoivat siellä täällä eri kokoisina ryppäinä.

Baganissa ei ollut liikaa liikennettä, joten me, ja kaikki muutkin turistit, liikuttiin kaupungissa skoottereilla. Tarkistettiin, ettei matkavakuutus riitä kattamaan skootterionnettomuuksia, mutta päätettiin silti uskaltaa. Onneksi, se oli hurjan hauskaa!




Me ajeltiin kaupunkia ristiin rastiin ilman karttaa ja suunnitelmaa. Välillä eksyttiin päällystämättömiltä teiltä hiekkateille. Kerran eksyttiin vielä hiekkatieltäkin offroadille ja lopulta ajettiin erään pellon läpi. Naurettiin hulluna ja mä kiljuin kavereille siitä, kuinka suuri kunnia on ollut tavata niin hienoja ihmisiä. 

Hahaha vieläkin muistan miltä tuntui ajaa uritetun pellon läpi niin, että pottakypärä pomppi nenällä. Potan alta ei nähnyt mitään. 


Me vietettiin Baganissa yhteensä kaksi kokonaista päivää kierrellen pagodoita ja ihmetellen paikallisten eloa. Mun mielestä se oli täydellinen pituus, muuten oltaisiin jouduttu pagoda-ähkyyn.

Myanmar 2/4 - Mandalay

Kuten eilen mainitsinkin, ensimmäinen Myanmarissa vierailemamme kaupunki oli Mandalay. Siellä meni vähän kaikki mahdollinen pieleen.

Yhdellä oli ruokamyrkytys, toisella oli malarialääkkeistä aiheutunut kuume. Mun maha ei yleisesti tykkää reissaamisesta ja loputkin terveet reissaajat olivat väsyneitä edellisyön lentokenttäyöpymisen takia.

Mandalay oli kaaos.

Liikenteessä oli sekaisin kaikki mahdolliset ajoneuvot ja eläimet yhdessä sekasorrossa ilman kaistoja ja liikennesääntöjä. Raskaimmilla ajoneuvoilla oli poikkeuksetta etuajo-oikeus ja omasta sijainnista ilmoitettiin töötillä. Rakennuskanta oli mallia alkeellinen ja alue oli niin saastainen, että tälle länsimaalaiselle tuli todellakin käsidesiä ikävä.


Mandalay oli rasittava.

Opittiin, että reissaamisen ilo katoaa heti, jos matkaseurue on iso, ilman nettiyhteyttä ja majoittunut kolmeen eri hotelliin. Lisäksi liikkumisen puolesta oltiin täysin taksien varassa, koska alueen hullussa liikenteessä ei tullut mieleenkään kävellä minnekään.

Mandalayssa ylitettiin katu yhden kerran ja se oli about pelottavinta ikinä. Niin hullua liikenne oli.

Me käytiin kahdessa (=jokaisessa) Mandalayn turistikohteessa.

Ensimmäisenä Mandalayn vuorella, jonka päällä oli yllättäen temppeli. Sää oli harmillisen harmaa, mutta kirkkaana päivänä sieltä olisi ollut huikeat maisemat!


Norjalaisen kaverin kanssa piti kääriytyä vähän peittävämpiin asusteisiin..


Auringonlaskun aikaan ajettiin taksilla U Bein -sillalle, joka on varmasti Mandalayn kuuluisin nähtävyys. Se on 1850-luvulla rakennettu yli kilometrin pituinen silta, josta on edelleen alkuperäisiä puurakenteita jäljellä. TripAdvisor kehotti meitä menemään sinne nimenomaan auringonlaskun aikaan, ja niin näytti kaikki muutkin turistit tekevän. Muistan ajatelleeni, että oli jopa kivaa nähdä pitkästä aikaa muitakin turisteja. Niin pahasti Mandalayssä maailman todellinen karuus iski päin näköä.



Sillalla juteltiin erään buddhalaisen munkin kanssa. Munkki puhui yllättävän hyvää englantia, ja hänellä oli paljon juttuja kerrottavanaan Myanmarin tilanteesta. Poliittinen keskustelu oli toki mielenkiintoinen, mutta omasta mielestäni vieläkin mielenkiintoisempi oli munkin kertomus hänen omasta elämästään. 

Munkki viittoi meille oman asuinpaikkansa, luostarin parinsadan metrin päässä sillasta. Hän toimii siellä meditaation opettajana ja hän meditoi joka päivä viisi tuntia. Loppuaikansa hän kirjoittaa meditaatiosta. Jokaisen työpäivän jälkeen hän kävelee sillalle katsomaan auringonlaskua. Joka. Ikinen. Päivä. Rautahermojen ruumiillistuma. Respect.


Mandalay-päivän jälkeen matka jatkui varhain aamulla Baganiin. Siitä myöhemmissä postauksissa lisää.

14.3.2016

Myanmar 1/4 - general talk

Tänään recess-viikosta on kulunut yli kaksi viikkoa, joten alkaa olla korkea aika kertoa myös reissusta myös Myanmarin osalta.

Itse en tiennyt Myanmarista oikeastaan mitään etukäteen. Perustietona mainittakoon, että Myanmar sijaitsee Thaimaan ja Bangladeshin välissä ja on Singaporesta katsottuna kaukana pohjoisessa. Siellä siis on kylmä yöllä.


Myanmarilla on ollut niin värikäs historia, että mun pitäisi lukea siitä jotain muutakin kirjallisuutta kuin wikipedia-artikkeli, jotta voisin siitä riittävällä uskottavuudella kirjoittaa. Toisen maailmansodan jälkikahinoissa briteistä itsenäistynyt Burma on käynyt läpi kaikenmaailman kansannousut, joukkomurhat ja -vainot. Maata hallitsi sotilashallinto, mikä ei selkeesti ollut hyvä juttu.

Suurimmat lähiajan muutokset tapahtuivat 2007-2008 kun satatuhatta buddhalaismunkkia ryhtyi mielenosoitukseen sotilashallintoa vastaan. Mielenosoituksen jälkeen Myanmarissa riehui trooppinen sykloni, joka tappoi myöskin satatuhatta, jolloin maan sotilashallitus oli aikamoisen pulassa ilman ulkomaista avustusta.

Maan ulkorajat olivat olleet sykloniin asti suljetut niin, että maahan ei päässyt ulkomaalaisia ja myanmarilaiset eivät päässeet reissaamaan ulkomailla. Sykloni pakotti avaamaan rajat tavara-avustuksille, ja katastrofin jälkeen järjestettiin kansanäänestys uudesta perustuslaista. Sitten tuli parlamenttivaalit ja presidentti, maan rajat avattiin ja kaikkea hyvää.

Käytännössä Myanmarissa on käynyt turisteja siis ainoastaan viimeisen kymmenen vuoden ajan. Paikallisten mukaan maa on kehittynyt hurjasti, vaikka paljon töitä siellä on tehtävä edelleen. Köyhyys näkyy kaikkialla ja poliittinen tilanne tuntuu edelleen olevan arka. Niin paljon paikallisilla on edelleen intoa puhua siitä.


Me vierailtiin Myanmarin kolmessa kaupungissa: Mandalayssa, Baganissa ja Yangonissa.

Lyhyesti kaupunkeja voisi kuvata seuraavasti: Mandalay oli ihan hirveä ja siellä muistan toivoneeni, ettei seuraavat kaupungit olisi samanlaisia. Mielipiteeseen tosin saattaa vaikuttaa, että siellä ollessa oltiin kaikki kipeitä ja väsyneitä, joten mieliala ei ollut kovin positiivinen.

Bagan oli yksi iso ulkoilmamuseo ja Yangon oli kehittynyt suurkaupunki. Molemmat olivat oikein siistejä ja suositeltavia matkakohteita.

Randomilla valitut kolme kaupunkia osoittautuivat siis oikein hyväksi komboksi. Mun mielestä jokainen kaupunki ansaitsee oman tekstinsä, joten kirjoittelen niitä tänne tulevina päivinä.

13.3.2016

Easy Sunday @ Sentosa

Tänään oli kiva päivä. Saksalainen ystävämme oli ostanut yhdeksän hengen poppoolle liput Sentosan akvaarioon ja gondolihisseille, joten tiedossa oli varsinainen turistipäivä!

Mä olin taas ihan superfiiliksissä, kun pääsin herättelemään lapsuuden muistoja. Mä olin ollut tuolla akvaariossa ennenkin, ihan varmasti, koska muistan olleeni tossa akvaariotunnelissa silloin 15 vuotta sitten:


Me nähtiin kaikkea sikasiistiä

Oli meduusoja..


Sukeltaja-kala..


Delfiini-show. 
Ton esityksen eettisyyttä pohdittiin pitkään. Todettiin, että ei voi olla hyvä juttu opettaa delfiinejä tekemään uimavoltteja. 


Lempparieläin on kuitenkin ehdottomasti Merlion. Se on Singaporen ylpeys ja tunnus, leijonan ja kalan risteytys. Singaporessa on yhteensä viisi Merlionia, ja olen nyt nähnyt niistä kolme. 

Sentosan saarella oleva patsas on kaikkein suurin. Mahdottoman hieno <3




12.3.2016

Life lately


1. Asuntolassa oli tänään tempaus, jossa jaettiin ilmaista ruokaa. Me rynnättiin sinne tietty heti ihmettelemään moista nähtävyyttä ja nautittiin kovasti korealaisesta perinneruuasta.

Tapahtumassa tapasin paikallisen erityisen puheliaan jäbän, joka kertoi meille matkavinkkejä ja tarinoita Singaporesta. Hän kertoi meille, että Singaporessakin on muutamia maanviljelijöitä ja karjankasvattajia. Kuulemma eläinfarmeille ei voi mennä vierailulle, koska niissä kasvatetaan krokotiilejä ja sammakoita. "Too dangerous"

2. Jokapäiväinen ruuhka kampuksen shuttle bussissa. Aina yhtä ärsyttävää olla mahtumatta bussiin ja odottaa seuraavaa.

3. Random hedelmä, joka tarttui mukaan eräältä kävelyretkeltä, jossa päätettiin oikoa erään hedelmäpuskan läpi.. En tiedä mikä toi on, eipä myöskään kauheasti syötävää.

4. Mun eka bongaama torakka asuntolan lattialla.

1. Suoritan parhaillaan yhtä filosofian kurssia Suomeen ja työn alla on nyt essee otsikolla elämäni maisema. Viisi sivua pitäisi kirjoittaa, vaikealta tuntuu..

2. Kiinan opiskelu on muuttunut sadistiseksi.